Vanhempien oppitunti

Tim Etchellsin ohjaamassa That Night Follows Day -esityksessä äänessä ovat 8–14 -vuotiaat koululaiset, joten luonnollisesti mukaani Korjaamolle lähti viittä vaille 12-vuotias tyttäreni. Vaikka kuten hän kulmakarvojaan tyytyväisesti nostellen totesi, puhuttelu oli osoitettu meille vanhemmille, ei lapsille. Hän tunsi selvästi kollegiaalista yhteenkuuluvuutta belgialaisten ikätovereidensa kanssa. Ja tietenkin olemme puhuttelumme ansainneet, me loputtomasti neuvovat, ohjeistavat, opettavat, valistavat, varoittavat, määräilevät ja kieltävät vanhemmat. Olemme sovinnaisia ja ylivarovaisia besserwissereitä.

Näyttämön väki piti puhuttelun erittäin tyylikkäästi. Ei hitustakaan mistään Shirley Temple meets Vaahteramäen Eemeli -klisheistä eikä siteeksi yhtään yliammuttua lapsinäyttelijämaneeria, vaan luontevan vakavia ja sopivasti eloisia kasvoja, harkittuja efektejä, muutama stilisointi, optimaalinen vilahdus koulumaailmaa, painopiste fiksusti vanhempien ja lasten välisessä suhteessa eikä niinkään koulun (liian helpossa ja vanhempien vastuuta pakoilevassa) mollaamisessa. Kerrankin aikuiset kuuntelivat lapsia, ihan aikuisten oikeasti kuuntelivat hiiskahtamatta, keskeyttämättä, päälle puhumatta. Nauraa sai kyllä vähän väliä, itselleen nimittäin.

Naurun lomassakin silti ajattelin, että rakkautta se on se sovinnaisesti suitsiva ja kanaemoileva ja elämänohjeistava rakkauskin. Väsyväthän nuo 8–14-vuotiaat ainaisiin ohjeistuksiimme ja ”anna-kun-äiti-kertoo-kun-on-tätä-elämänkokemusta” -jäkätykseemme, mutta se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin katseen ja selän kääntäminen. Toiselle lapselle vanhemman varoitushössötys käy hermoille, kun taas joku toinen lapsi ottaisi hössötyksen mieluummin kuin vanhempiensa välinpitämättömyyden.

Kun niin kovasti toivoisi, ettei lapsi satuttaisi itseään tavalla tai toisella. Hänen on saatava itse oppia ja ottaa opikseen. Kunpa hän jaksaisi sopeutua, muttei yhtään liikaa. Kunpa hän säilyttäisi lapsen spontaanin uteliaisuutensa koulun suoritus- ja vaatimusmaailmassa.

Tehdessämme lähtöä esityksen jälkeen (vedettyäni viime hetkessä takaisin aikeeni varoittaa häntä porrasaskelmasta ja neuvoni ottaa muutama nopsa askel ettemme jäisi isokokoisempien jalkoihin) kysyin häneltä, kuinka paljon hän oli ymmärtänyt melko nopeasti vilahtaneista englanninkielisistä tekstityksistä. ”Yhdeksänkymmentäviisi prosenttia”, hän ilmoitti napakasti. Minä ilahduin ja pohdin, miten hyvää kieliharjoitusta tämä ilta oli ollut. Ja samassa taas tajusin, miten naurettavan sovinnainen olen. Lapsella oli kova motivaatio ymmärtää, mitä kollegat lavalla sanoivat, ja hän ymmärsi. Tunsin yhtäkkiä kunnioitusta tuota sidosta kohtaan: nuo 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa syntyneet kläpit ymmärtävät toisiaan ja hymähtelevät vanhempiensa kotkotuksille, onneksi. Ja sitten jonain päivänä heillä on omia lapsia ja he huomaavat olevansa huolissaan ja antavansa neuvoja ja varoittelevansa vaaroista. Silloin on isovanhempien vuoro ja oikeus lyödä lossiksi ja opettaa lapsenlapsia venyttämään sääntöjä ja karkailemaan pihasta ja syömään karkkia jo perjantaina. Tuskin maltan odottaa, että pääsen sinne saakka.






Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.