perjantai 28. toukokuuta 2010

Suunnitelmia loppukesään

Pitäisi varmaan heti varata liput eksoottisiin tanssiesityksiin ja kokeilevan klassisen musiikin konsertteihin, joita Juhlaviikot pursuaa - Jegveni Kissin, Magdalena Kozena.

Kulttuurin ahmiminen silmittömästi on tyydyttävää silloin, kun joku on pitänyt huolta siitä että kamassa on joku tolkkukin, että esitettävä taide aukeaa myös katsojalle. Onkohan näin Juhlaviikoilla 2010? Viime vuonna menin sattumanvaraisesti Finlandia-talolle konserttiin, aikuiselämäni ensimmäiseen, ja se oli muuten hyvä paitsi että pidin yleisön ylipukeutumista teennäisenä. Venäläinen teatteriesitys oli tekstityksen prakatessa vähän hämärä setti.

Heti varaaminen olisi tärkeää siksi, että muuten asia kuitenkin jää ja loppujen lopuksi tulee mentyä vain niihin itsestäänselviin tapahtumiin, kuten vaikka Anna Puun ja Chisun konserttiin huvilaan (kaksi lemppariartistiani lempparipaikassani - täydellistä). Mutta helpollahan siinä itseni päästän. Pari kaljaa juotuani menen itsekseni hymisemään mukana biisejä, joita kuuntelen muutenkin.

Miksi en menisi jonnekin josta en vielä tajua mitään.


Hetkittäin skeptinen





Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

tiistai 18. toukokuuta 2010

Intendentti Kaj Martin Islannin rakkausdaamien vietävänä

Icelandic Love Corporation: Tight, 2010. Valokuva: Vera Pálsdóttir

Vasta kolmas yritys matkustaa Islantiin tuotti toivotun tuloksen. Vaikeuksien jälkeen tuntui työvoitolta saapua Keflavikin lentokentälle. Tuhkapilven takia aiemmin peruuntuneet lennot eivät nyt tuntuneet miltään. Lentobussin ikkunasta avautuva puuton ja karu, silmänkantamattomiin jatkuva avara maisema odotti ottajaansa.

Matkan tarkoituksena oli tutustua elo-syyskuussa Amos-museossa töitään esitteleviin Icelandic Love Corporationin (ILC) taiteilijoihin, heidän aivoituksiinsa, tekeillä oleviin teoksiinsa ja tietysti sopia käytännön järjestelyistä. Kun saavuin Reykjavikiin, ilta oli jo pitkällä, eikä ”rakkauden lähettiläitä” Eirúnia, Jonía ja Sigrúnia väsyneenä voinut valloittaa.

Aamun valjettua jo tovin taiteilijattaret olivat minua hotellissa vastassa. Eirún Sigurðardóttirin ja Jóní Jónsdóttirin olin tavannut viime syksynä Helsingissä, Sigrún Hrólfsdóttir oli taas uusi tuttavuus. Kahvittelun jälkeen suuntasimme kävelymme kohti satama-alueella sijaitsevaa studiota, joka on sisustettu entiseen varastorakennukseen neljää taiteilijaa ja taiteilijakollektiivia varten.


Joni kesken palaverin.

ILC:n kahdessa isossa huoneessa lojui vanhempia töitä rinnakkain uusille, keskeneräisille teoksille varatun materiaalin kanssa. Takimmaisen salin eli ”toimiston” peräseinällä oleville tussitauluille oli laadittu eräänlainen story board tai mind map kymmenine kuvineen, teksteineen ja kaavioineen. Sitä tutkimalla näyttelyn ideasisältö ja koostumus tulivat ymmärrettävästi esille tyhmemmällekin kuraattorille. Kun kolme taiteilijaa toimii yhdessä, on ideat havainnollistettava ja lausuttava selkeästi. Yksin työskentelevä taiteilijahan voi sen sijaan pitää kaiken päässään. Opin jotakin taiteilijoiden työmetodeista.

Eirún on tuohtunut Islannin tulliviranomaisten pohjattomaan byrokratiaan.
Huom! Taustalla Amos Anderson.


Tulevan näyttelyn anti on ILC:lle tyypillisen hurmaavan runsas ja rönsyilevä. Esillä tulee olemaan installaatioita, reliefejä, valokuvia ja videoita sekä lapsille ja nuorille suunnattu työpaja. Kaiken kruunaa performanssi Helsingin katukuvassa. Näyttelyn tematiikka on yhtä monipolvinen kuin käytössä olevat ilmaisumuodot.


Tarjolla on darvinistista evoluutiota, raamatun luomisoppia, syntymää ja kuukautiskiertoa, miehisyyttä ja naiseutta, softattujen glamourkuvien charmia ja niiden vastapainona erilaisia groteskeja ilmentymiä. Kaikki tämä on nähty kriittisen feministisen linssin läpi huumorilla ja ironialla höystettynä. Yhteisenä nimittäjänä kaikissa teoksissa on niin materiaaliltaan kuin aiheeltaan sukkahousut. Taiteilijoiden ateljee voisi nyt olla kaikkien niksipirkkalaisten ja nylonhörhöjen puuhakeskus. Olin lapsellisen innostunut näkemästäni.

Sigrún ja punainen (nylon)viiva.

Saman päivän iltana avattiin yllätyksekseni pitkälle kesäkuuhun jatkuvat Reykjavik Arts Festival 2010. Avajaisseremoniat järjestettiin komeissa puitteissa Reykjavikin taidemuseon Hafnarhúsin yhteydessä olevassa monikäyttöhallissa, jonne taiteilijani raahasivat minut. Esitettävä performanssi mm. katosta roikkuvine tanssijoineen, muine esiintyjineen ja vaikuttavine ääni- ja musiikkimaisemineen ei varmasti jäänyt keneltäkään vieraalta huomaamatta. Kuohuviini virtasi ja ihmiset olivat iloisia ja puheliaita. Allekirjoittanutkin ”minglasi” kuin natiivi islantilainen ikään. Kun minut oli ilman ennakkovaroituksia esitelty kahdelle pitkäaikaisille suosikeilleni, valokuvistaan tunnetulle Cindy Shermanille ja muusikko-kuvataiteilija David Byrnelle, ei malilaisen upean duon Amadou & Mariamin samaniltaisen konsertin missaaminen kirvellyt juurikaan. Etenkin kun sain syödä ILC:n daamien valitsemassa paikassa maailman parasta kalaa.

Seuraavaksi aamuksi olin sopinut palaverin saksalaissyntyisen, Ruotsissa varttuneen ja Islannissa monta vuotta asuneen graafikon Linda Loeskowin kanssa. Hänen tehtävänään on vastata näyttelyn painotuotteiden ulkoasusta. Samalla sain vaihteeksi viestittää omalla äidinkielelläni. Iltapäivällä alkoivat uhka- ja tuhkapilvet kertyä taivaalle. Seuraavan aamun lentoa oli aikaistettu aamuviiteen ennen Keflavikin lehtokentän sulkemista. Ennen älyttömän aikaista nukkumaanmenoa ehdin osallistua Katrín Elvarsdottírin valokuvanäyttelyn avajaisiin.

Yöllä herätyskello ilmoitti ajan olevan 01.00. Hotellin respassa tiedettiin, että kaikki lennot Keflavikista oli siltä vuorokaudelta peruttu. Minulle suotiin ylhäältä käsin yksi lisäpäivä Reykjavikissa, jonka vietin osittain ILC:n studiossa kantamalla oman korteni kekoon teosten valmistuksessa. Samalla kun haastattelin taiteilijoita, sain taitella ohuesta rautalangasta vinon pinon runkoja nylonilla päällystettäviin ”sulkiin”; sovelsin siis Eirúnin isoäidiltään oppimaa tekniikkaa.


Blogisti tekee puhdetöitä eli "sukkahousuhöyheniä" ILC:n studiossa.
Taustalla Joni ja näyttelyn "story board".

Iltapäivällä tutustuin kiireettömästi Kuopion kokoiseen pääkaupunkiin, jossa kuitenkin on suurkaupungin runsas tarjonta ja pääkaupungin elkeet. Kiinnyin paikkaan tunti tunnilta yhä enemmän. Illalla piipahdin Sigurður Guðmundssonin, islantilaisen J.O. Mallanderin ja Carl-Erik Strömin, käsitteellisten valokuvatöiden upean näyttelyn avajaisissa. Sitten sain nukkua runsaat kuusi tuntia ennen pätsimäistä ruuhkaa Keflavikin lentoterminaalin check in -aulassa. Siellä kahden päivän matkustajat yrittivät samanaikaisesti päästä kotikoneisiinsa. Jonotin kaksi ja puoli tuntia. Helsinkiin laskeuduimme reilusti myöhässä. Myös minä, täysin Reykjavikin ja Icelandic Love Carporationinin lumois
sa.

Kaj Martin, Amos Andersonin taidemuseon intendentti


Icelandic Love Corporation: Tight avautuu Amos Andersonin taidemuseossa Juhlaviikkojen avajaispäivänä 20.8.



tiistai 11. toukokuuta 2010

Musta tulee isona taiteilija!

Aivan mahtavaa olla bloggaamassa Juhlaviikkojen sivuilla. Käsissäni on tuleva ohjelmisto ja paraikaa kynä hiessä ruksailen esityksiä jotka on pakko nähdä. Mutta ensimmäisen postaukseni kunniaksi haluan kertoa pienen tarinan….


On elokuinen ilta Hakaniemen Tokoinrannassa. Olen Kallion ilmaisutaidon lukion ensimmäisen vuoden toiveikas opiskelija. Olen taivaissa. On lämmin elokuun ilta, hikinen ylä-aste takana ja taide-elämä edessä. Harrastan teatteria Pimeyden Nauriit -teatteriryhmässä ja tanssin itseni hikeen joka sunnuntai Aira Samulinin tanssikoulussa Lepakossa. Minulla on tasan kaksi uravaihtoehtoa; Ryhmäteatterin näyttelijä tai Step Upin tanssija ruotsinlaivalla….kaksi maailmaa kovin kaukana toisistaan, voisi joku todeta.


Ristiriitaista ja hetkittäin hämmentävää, mutta vielä 15 vuotta myöhemmin kannan molempia maailmoja ylpeydellä mukanani. Molemmat ovat rikastuttaneet elämääni sanoinkuvaamattomin tavoin. Molemmissa olen oppinut asioita itsestäni ja yhteiskunnasta ympärilläni. Olen päässyt koskettamaan sekä Kansallisteatterin legendaarista näyttämöä että armoitetun ruotsinlaivan Stardust-yökerhon nousevaa pyörölavaa.


Samasta kahden maailman esiinmarssista nautin aina myös kun Juhlaviikot saapuu kaupunkiin. Näyttävä kokoelma laadukasta taidetta meiltä ja muualta arjen taidekokemuksista poiketen, kuorrutettuna ylimääräisellä ripauksella kohotettua mielentilaa ja ylellistä loistokkuutta. On juhlan, tanssin ja oivalluksen aika. Nyt saa vapautuneesti tykittää taiteen puolesta ja se kuuluu sananmukaisesti kaikille. Siitä saisi taiteessa olla useamminkin kyse. Karnevalistisessa tunnelmassa antaa taiteen viedä mukanaan. Se auttaa peilaamaan ympäröivää maailmaa, mennyttä ja tulevaa: kuka minä olen ja mikä on minun tarinani?


Mielestäni yhteiskuntamme on arvokriisissä. Kohtaamme lukemattomia uusia asioita, jotka haastavat yhteiskuntaamme: mikä on hyväksyttyä ja minkä tuomitsemme, minkä puolesta taistelemme ja minkä olemassaoloa emme hyväksy. Yksi taiteen tärkeimmistä tehtävistä on olla yhteiskunnan peili. Tehdä kaikki yhteiskuntamme jäsenet näkyviksi.


Palataan takaisin elokuun iltaan 15 vuotta sitten. Näin ensimmäistä kertaa Huvila-teltan. Valtava, sykkivä kangasmeri hohti valoa korkealle taivaisiin. Sisältä kuului musiikkia, laulua, rytmejä, aplodeja ja aikuisten ääniä. Ääniä maailmasta, johon toivoin pääseväni enemmän kuin mitään ja niin pian kuin mahdollista. Muutamaa vuotta myöhemmin toive toteutui. Pääsin telttaan. Ilta oli unohtumaton. Musiikki, rytmit, tuhatpäinen yleisö tanssimassa ja hymyilemässä…yhtenä monesta koin itseni ensimmäistä kertaa näkyväksi. En ollut liikaa tai liian vähän, vaan juuri sopivasti. Sitä tunnetta lähden etsimään taas Juhlaviikoilta tulevina elokuun iltoina Huvila-teltasta ja sen ympäristöstä.



Myöhemmin lisää!!



Huvilan nurmelle jo malttamattomana jorausseuraa odottava





Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Staff Benda Bililiä odotellessa

Staff Benda Bilili - photo Belle Kinoise

Tasan viikko sitten käynnissä oli Juhlaviikkojen lehdistötilaisuus, jossa vihdoin pääsimme kertomaan vuoden 2010 esityksistä, konserteista ja näyttelyistä. Ulkona satoi räntää ja me keskityimme täysillä elo-syyskuun ohjelmaan.

Alkusyksystä tulee hieno! Caetano Veloson, Jevgeni Kissinin ja Flown kautta Art goes Kapakan ja Stagen ohjelmaan ja siitä sitten 17 päivää Juhlaviikkoja. Amos Andersonin taidemuseossa ja Helsingin Taidehallissa jatketaan lokakuun puolelle.

Omiin vuoden suosikkeihini kuuluu kongolainen Staff Benda Bilili. Huvilaan saapuva ryhmä koostuu polion runtelemista muusikoista, jotka ovat nousseet maailmanmaineeseen parin viime vuoden aikana. Tässä tapauksessa kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, katso siis video tästä.

Songlines-lehti valitsi Staff Bendan juuri vuoden 2010 parhaaksi ryhmäksi. The Guardian ylistää keikkaa: "Not only do they sound incredible, they exude an inscrutable cool: four middle-aged men in wheelchairs and one man on crutches perform startling, precarious dance moves, while another able-bodied band member drops to his knees in a manner even Jimi Hendrix might have considered showy and florid, performing squealing solos on an empty can with a piece of wire stretched across it (a satonge, apparently)."

Ryhmä keikkailee kesällä tiiviisti. Kiertue alkaa Kreikan Kosmos Festivalilta ja jatkuu Euroopan halki kohti Glastonburyn festivaalia ja Roskildea. Kanadassakin ehtivät vielä pyörähtää ennen Huvilan keikkaa keskiviikkona 25.8.

Staff Benda Bililin nettisivut
Staff Benda Bililin Myspace

Maarit Kivistö, Juhlaviikkojen tiedottaja, jonka taitaa taas löytää elo-syyskuussa kaikkialta muualta paitsi kotoa.

torstai 6. toukokuuta 2010

Kuume nousee!


Sille täpinälle ei ole vertoja. Tungeksivien katsojien puheensorina, kiihtyneen odottava tunnelma, paikkojen etsiskelyä, muutaman tuttavan tervehtimistä. Ja sitten hiljaisuus tihkuu katsomoon, katseet hakeutuvat estradille ja valot alkavat himmetä. Penkki vavahtelee sydämen jyskytyksestä. Se virinä ja kihelmöinti - sen entisaikain perhelääkäri sijoittaisi hermoihin. Kuume lämmittää hermot, nuo ihmeelliset sondit, joiden tohtori aavistelisi vastaanottavan tuotapikaa alkavan esityksen aiheuttamaa ihmeellistä kiihtymystä.


Miten tuota odotuksen kiihtymystä kutsuisi ja kuvailisi? Se täytyy itse tuntea ja kokea. Jos hetkenkään vertaa pohtii, onko täpinä vielä tallella, vieläkö siihen kykenee, niin vastapaljastettu festivaaliohjelma kyllä todistaa. Ahneus iskee jo nyt keväällä. Carl Knifin Hologram Walls -tanssiteos, kernaasti kyllä. Grzegorz Jarzynan No matter how hard we tried, kovin mielellään. Andrey Moguchyn The Gardeners, tervetuloa vaan. Gnab Collectiven The Best of YouTube, allakassa on. Vladimir Jurowski & London Philharmonic Orchestra, kuulolla ollaan. Kamarimusiikkia kaupungintalolla, kiitos viimeisestä ja taas nähdään. Chisu & Anna Puu, no haloo tietenkin. Jälleen soittaa Dallapé, ehdottomasti (jollei tarvi tanssia). Icelandic Love Corporation: TIGHT – jollei tarvitse loppukesällä vulkaanituhkan takia huudahtaa ÄSH.


Jos on vähänkään sellainen olo, että on aloittanut 2010-luvun antamalla itsestään jotakin jollekin, loppukesällä saa ottaa lusikan kauniiseen käteensä ja päästä itse ottamaan vastaan, kauhomaan, heräämään eloon. Koska olet sen arvoinen, huokaa nainen televisiossa. Huokailkoon, loppukesällä on parempaa tekemistä tuolla ulkona. Ensin siivu Helsingin kesäistä katua, sitten kohti sitä täpinää.





taiteiden fani ja faniudestaan onnellinen.



Kuva: Tammi / Ville Palonen


Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Anna Kortelainen, Jani Toivola, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

tiistai 4. toukokuuta 2010

Altistukaamme uudelle


Tänä vuonna haluamme entistä vahvemmin saattaa sinut uusille poluille, tai ainakin ottamaan syrjähypyn siltä tutulta. Miksi ihmeessä?

Jokainen meistä luutuu ja urautuu joskus, takertuu mielipiteisiin ja antaa stereotypioiden jyrätä. Juuri niillä hetkillä on haastettava itsensä tarkastelemaan vaihtoehtoja, löytämään uusia toimintamalleja ja ajattelun rakenteita.

Taide tarjoaa mahdollisuuksia kokeilla uutta, avata mieltä, nähdä toisin. Taiteen äärellä voi pysähtyä pohtimaan: mitä jos maailma olisikin tällainen?

Uskon, että vuoden 2010 Juhlaviikoilta löytyy lukuisia mahdollisuuksia testata uutta, oli sitten taiteen suurkuluttaja tai intohimoinen penkkiurheilija, tai molempia. Miten olisi brasilialainen, hip-hopiin ja capoeiraan pohjautuva nykytanssi? Ai, olet jo nähnyt? No ehkäpä sitten oman kansallissankarimme sinfoninen elämäntyö? Tai 16 varhaisnuorta lavalla? Balkan-discoa? Chansonia?

Festivaali on mitä mainion hetki törmäillä esityksiin, hairahtua sinne minne ei muuten ehkä menisi. Tai mennä juuri sinne, minne suunnittelikin.

Tervetuloa mukaan, tästä se taas alkaa!

Erik Söderblom, Juhlaviikkojen toiminnanjohtaja