keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Suomista ja sallimista

Minulle tämän kesän Juhlaviikot tiivistyi Chisun perjantaisen Huvila-konsertin paratiisilliseen tunnelmaan. 1920-luvun Berliinin yökerhotunnelmaa höystettynä Blondien ja Nina Hagenin tapaisilla mielleyhtymillä – tämä oli minun fiilikseni, kullakin kuulijalla oli tietenkin omansa.

Mutta Chisun taivaallisen koskettavan ja tanssittavan musiikin ohella haltioittavaa oli kollektiivisesti jaettu kokemus. Yleisö näki edessään nuoren naisen, joka hemmetti vieköön osaa. Naisen joka on aivan ilmeinen monilahjakkuus. Ja yleisö soi ja salli sen hänelle ja otti kaiken vastaan ilosta kiljuen, antautuen ja huokuen.

Paitsi että Chisun konsertista sai uskomattoman onnihumalan ja siivet selkäänsä ja uskoa suunnilleen ihan kaikkeen tekemiseen ja menemiseen, se antoi myös puskurin kaikkea vihamielisyyttä ja epäluuloa vastaan. Tulipa lähikuukausina kaamoksen mukana ihan mitä tahansa, riittää kun sulkee silmänsä ja muistaa ylös alas hyppivän Chisun ja hänen riemastuneen, vimmatusti pomppivan yleisönsä. No näin toimii kulttuuri. Tuntee yhteyden muihin ihmisiin, tuntee olevansa kokonaan olemassa ja elossa, tuntee olevansa höpsö ja tosissaan ja liikutettu ja naurussa suin ja läsnä juuri tässä juuri nyt.

Tämän kesän Juhlaviikoilla olin todella vaikutettu puolalaisesta teatterista, ukrainalaisesta kvartetista ja monesta muusta – mukaan lukien katujen ihmisvirroista, ratikoissa toisilleen puhuvista ihmisistä, poeettisista tapahtumista julkisilla paikoilla, joiden poetiikka on yleensä piilossa. Viime vuonna kuuntelin Juhlaviikoilla vain klasaria, monestakin syystä; tänä kesänä oli toisenlaisten kinkerien vuoro.

Entäpä ensi kesänä? Kevättä tohtii ruveta odottamaan talvipäivänseisauksena eli 22.12.2010. Ensi kesänä monet asiat ovat toisin. On eletty yksi pitkä talvi, tehty töitä, rakastettu, naurettu, kiukuteltu ja itketty ja pyydetty anteeksi ja hymyilty. On jaksettu, suotu ja sallittu.







Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

tiistai 7. syyskuuta 2010

Jäähyväiset

Syksyn ensimmäinen viikonloppu olisi sujunut täysin Gustav Mahlerin ja kuoleman pohdiskelun merkeissä, ellei väliin olisi osunut teemana lupaus itse elämästä, erään pienen pojan kaksivuotisjuhlat.

Kuolemaa tehtiin jo lauantaina Lucino Viscontin kulttielokuvassa, jonka loputtua eräs katsoja puhkui pettymystään. ”Ei Mahler kuollut Venetsiassa, niin kuin tässä elokuvassa väitetään. Miksi taide saa vääristellä totuutta!”, hän puuskahti. Viscontin elokuva ”Kuolema Venetsiassa” (1971) on lähes 40-vuotias ja suututtaa yhä! Olen nähnyt sen monta kertaa, mutta adrenaliini ei noussut nyt. Se tuntui niin pitkäveteiseltä ja hidastempoiselta, että nukutti. Mutta Mahleriinhan siinä viitataan: hänen viidennen sinfoniansa sävelet soivat taustalla, kun brittinäyttelijä Dirk Bogarde esittää koleraan kuolevaa, elämänsä viime hetkilläkin esteettisten kysymysten kanssa painiskelevaa säveltäjä Gustav von Aschenbachia. Elokuva kuitenkin perustuu Thomas Mannin novelliin ja on sanottu, että päähenkilö on oikeastaan kirjailija Mannin omakuva. Se taiteen totuudellisuudesta.

Eräälle aikakaudelle ja elämäntavalle jätetään jäähyväisiä. Taidekäsitykset muuttuvat. Puitteet tarjoaa laguunien ja palatsien Venetsia, jota moni taiteilija on rakastanut ja jossa niin moni on kuollut.

Jäähyväisiä jätettiin myös Kansallisteatterissa koetussa belgialaisen Anna Teresia de Keersmaekerin ja ranskalaisen Jérôme Balin koreografiassa ”3Abschied”, jonka musiikkina on kuulas, mysteerien täyttämä viimeinen osa Mahlerin sävellyksestä ”Das Lied von der Erde”, laulu maasta. ”3Abschied” on nykytaiteilijoiden hämmentävä tulkinta, tanssi-, konsertti- tai performanssiesitys, jossa lavalla on yhden tanssijan, koreografi de Keersmaekerin lisäksi, livenä soittava kamariorkesteri solisteineen.

Jätettiin siis useita jäähyväisiä ja monta taiteilijaa, monta ihmistä, sai pohtia suhdettaan kuolemaan. Lähtökohtana oli Anna Teresa de Keersmaekerin halu tehdä koreografia musiikkiin, jonka teksti perustuu Hans Bethgen kiinalaisen tradition mukaan kirjoittamaan runoon ”Hyvästijättö” (suom. Juha Siltanen). Jotain hyvin henkilökohtaista on esityksessä, jonka äärellä katsojat pääsevät seuraamaan Mahlerin musiikin tanssija-koreografissa herättämää prosessia, eikä se etene täysin huumoritta eikä kitkatta. Ei elämäkään ole kitkatonta. Tarvitaan ’ulkopuolinen’, katsomosta lavalle nouseva ihminen, esityksen toinen koreografi Bel. Hän virittää de Keersmaekerin, Mahlerin musiikin ja kuoleman välistä vuoropuhelua sekä kääntää näistä osatekijöistä rakentuvaa sommitelmaa asentoon, josta esityksen melankolinen tematiikkaa näkyy selvemmin, rujommin.

Vai näemmekö me maan tilasta huolestuneet ihmiset runon vuorille? Kiinnostavan esityksen jälkeinen tunne oli hämmennys. Pieniä olemme Mahlerin musiikin edessä, vielä vähäisempiä kohdatessamme kuoleman.

Jäähyväisiä jätän minäkin, blogikriitikko, nyt Helsingin juhlaviikoille 2010. Kausi on ollut haastava. Harvinaisen monia elämyksiä olen kokenut, monia pääasiassa upeita teoksia kuullut ja nähnyt, myös klassista musiikkia, teatteria ja sirkusta. Välillä toivoin, että festivaalikausi levittäytyisi pitemmälle ajalle, että ehtisi nähdä, kokea ja kuulla enemmän, rauhassa, ja vielä marraskuussakin…

Kaikesta koetusta on vaikea laatia Top3 -listaa tekemättä vääryyttä hienoille elämyksille, esityksille ja teoksille, jotka eivät ole mukana tässä. Seuraava olkoon kriitikon listani, kaikesta huolimatta.
1. Kimmo Pohjonen Kluster&Dakha Brakha Huvilassa (”riemastuttava konsertti, huikeaa yhteismusisointia”). 2.Mayra Andrade Huvilassa (”laulaja ja soittajat puhalsivat lämpimät tuulet etelästä: obrigado!”) 3. Helsingin Taidehallin Isaac Julien -näyttely (”huikea elokuvainstallaatio lomittuu tilaan ja katsojan ruumiilliseen kokemukseen”), joka jatkuu vielä yli kuukauden.








Juhlaviikot p
ohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Mä haluan olla tyttö!

Olen ollut viime perjantaina keikan jälkeen niin tiloissa, että en ennen tätä päivää pystynyt edes ajattelemaan kirjoittamista. Viime perjantain Huvila-keikka by Anna Puu ja Chisu oli upea kuten odottaa saattoi.

Ensin lava
lle paukutti piikkareissa ja sukkanauhoissa menemään ihana Chisu ja toisella puoliskolla samalla stagella jorasi itsensä supistuksien partaalle eräs tuleva mama. Kitara mahan päällä ja säteilevä aura ympärillään. Seuralaisenani oli vastikään äidiksi tullut ystäväni. Iltaa oli odotettu ja valmisteltu pitkään. Alussa jännitin ystäväni reaktioita keikan suhteen. Mitä mahtaa ajatella toisinaan “enemmän taiteilijaksi" tunnustautuva ystäväni näistä pop-naisista? Kolmannen biisin kohdalla ystäväni kuitenkin huusi korvaani: ”tää on niin voimauttavaa!” Alkusetin vain tuijotimme silmät nauliintuneina. Ilta päättyi transsinomaiseen hyppelyymme lavan edustalla. Stagella Anna ja Chisu ja molempien bändit.

Mieleen iski vanha muisto ala-asteelta. Tytöillä oli jo silloin paljon kivempaa kuin pojilla. Jo siinä iässä tytöillä oli ilmiömäinen kyky saada asiat tapahtumaan ja aina oli mielettömän hauskaa. Kaiken mitä tytöt teki ne teki täysillä…huusi, nauroi, itki ja tappeli. Pojat samaan aikaa
n toisaalla potkivat kiviä ja murahtelivat. On ne pojatkin siitä onneksi kehittyneet, mutta kyllä tytöissä on enemmän voimaa.

Keikan jälkeen kävelimme ystäväni kanssa Tokoinrannassa molemmilla pulssi tuhat. Antakaa mulle kynää ja paperia nyt, mä kirjoitan kirjan, laulan levyllisen biisejä tai puran ja kokoan ympyrätalon uudestaan. Ainakin nyt tuntuu siltä että pystyn mihin vaan!

Kiitos Anna ja Chisu!







Juhlaviikot p
ohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.



perjantai 3. syyskuuta 2010

Kiovan korvahiipat

Ukrainalaiset rumpushamaanittaret kuulostavat hieman indie-dokkarin apurahahakemukselta, mutta jos kerran kyseessä on Kimmo Pohjosen löytö ja suositus, niin… Tuskin kovin moni meistä Huvila-teltassa vartoen istuksijoista oli ollut koskaan Kiovassa tai Kazanissa ukrainalaisen Dakha Brakhan keikalla, mutta ilmassa oli luottavaista uumoilua.

Mutta suunnilleen viiden tahdin jälkeen oli selvää, että kyseessä ei ollut vain jokin kohteliaasti kiinnostava tapaus, vaan vimmaisen hauska ja vangitsevan taidokas kvartetti. Jo esiintymisasut, (naisten paljettikimaltavat morsiusasuntapaiset ja karvahiipat sekä partasuukaiffarin halatti) viestittivät että nämä artistit eivät ota itseään liian vakavasti. Mutta mikään pellehyppykään ei todellakaan ollut kyseessä, vaan helskutin vaikuttava slaavilainen draama höystettynä hilpeällä ironialla. Kielellisesti me yleisössä olimme täysin pihalla, mutta silti instrumenttien ja moniäänisen lauluharmonian tuloksena oli suorastaan visuaalinen tai elokuvallisen kertova vaikutelma. Ja mitä ukrainan kieleen tulee, niin kurkkasin netistä, miten bändin nimi kirjoitetaan kyrillisillä kirjaimilla. Ja vähän niin kuin arvasinkin, sen voisi ihan näpsäkästi translitteroida suomeksi ”Daha Braha”, koska emme tarvitse k-kirjainta Tšehovinkaan h-kirjaimen eteen toisin kuin angloamerikkalaiset. Tulisi nimittäin lausuttua kvartetin nimi oikein, pehmeästi h-kirjaimilla huokaillen.

Joskus musiikin luonnehtiminen shamanistiseksi tarkoittaa käytännössä puuroutuvaa monotoniaa, pitkäveteistä junnaavaa improvisointia ad infinitum tai Kaustis-heavyusereiden inside-juttuja. Nyt oli toisin, vaikka alkuvoima ja shamanismi kvartettiin liitetäänkin. Dakha Brakhan musiikki oli suoraan aisteja puhuttelevaa, ihailtavan puhtaasti sekapäisen omalaatuista, melodista ja hivelevän kaunista ja välittömästi iholle käyvää. Ja lopun Pohjos-Kluster-Dakha Brakha-”yhtyminen” (käyttääkseni Pohjosen ilmaisua) oli ihan oikeasti hurmoksellista. Teltta pullisteli, kun yleisö rummutti takaisin, sillä eteläiset karvahiipat todella tavoittivat ja valloittivat pohjoiset mököttäjät. Juhlaviikkojen ”Altistu uudelle”-kehotus toteutui ihan nappiin.






Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

torstai 2. syyskuuta 2010

Narrien laiva

Esirippu nousee. Katsomon eteen avautuu Alminsalin tyhjä näyttämö, jossa näkyy kaksi mikrofonia ja takana keskellä siististi viikattuja punaisia huopia pinossa. Mitään ei tapahdu, stilleben tuntuu kestävän ikuisesti. Sitten yleisön keskeltä nousee mies, joka kävelee lavalle ja alkaa riisua vaatteitaan. Kohta häntä seuraa toinen mies toiselta puolen katsomoa, sitten nainen ja niin edelleen. Eikä aikakaan, kun lavalla on yhdeksän tanssijaa alusvaatteissaan. Kohutun belgialaisen koreografin Alain Platelin teos Out of Context – for Pina on alkanut, yllättävästi.

Ja yllätystä riittää. Kaiuttimista alkaa kuulua härkien mylvintää ja tanssijat muuttuvat lavalla eläimiksi, jotka rupeavat tutustumaan toisiinsa nuuhkien kuin koirat, haistellen, päitään ja kylkiään hieroen. Vähitellen tunnelma vaihtuu ja äkkiä he ovatkin keskenään kirmaavia lapsia tai kohta ihmisiä, jotka ovat jollain tavalla vammaisia, liikuntarajoitteisia tai muuten vain ”normaalista” poikkeavia. Kaiuttimista kuuluvat äänet muuttuvat. Milloin alkaa hervoton diskoaminen teknomusiikin tahdissa, milloin musiikki on Bachin Ave Maria tai Khaledin Aicha, jossa yksi tanssijoista yrittää laulaa mukana. Näyttämöllä olevat mikrofonit ovat jatkuvassa käytössä, kun tanssijat muuttuvat laulajiksi tai alkavat äännellä välillä suorastaan kietoutuen mikrofoneihin. Yhdellä miestanssijalla on kuulokkeet koko ajan kaulallaan.

Out of Context – for Pina on lähes kahden tunnin esitys. Se on pelkistynyt ja samalla niin moniulotteinen ja runsas, että sitä on vaikea sanallistaa, hankala puristaa kirjalliseksi juoneksi. Minulle yhtenä yleisöstä, katsojana, teos oli elämys, joka ei päästä otteestaan. Tanssia, teatteria, performanssia – ja myös nykytaidetta. Mitään tällaista en ole ennen kokenut, vaikka paljon olen nähnyt ja kuullut, monesti vaikuttunut, usein myös työlääntynyt.

Koska kyseessä on ensimmäinen näkemäni Platelin teos, en osaa sijoittaa sitä mihinkään kontekstiin. Aivan, Out of Context – for Pina, onhan ainakin yksi yhteys, teos on omistettu viime vuonna kuolleelle tanssiteatterin keskeiselle uudistajalle Pina Bauschille. Platelillakin avainasemassa on huipputanssijoista koostuva tiivis ensemble, joka teoksen keinoin tarkastelee aika häijyn hauskasti kommunikaatiota, sen mahdollisuutta tai mahdottomuutta.

Tässä teoksessa yritetään kommunikoida eri kielillä, siis eleillä, ilmeillä, liikkeillä, kosketuksilla, äänillä ja äännähdyksillä. Puhetta ei juuri ole, laulua on, mutta pääasiassa ilmaisu lähtee lähinnä diskursiivisen kielen tuolta puolen, alitajunnasta ja ”luonnosta”, joka taitavien tanssijoiden käyttövoimana merkitsee kontrolloitua kontrolloimattomuutta.

”Selvää hullujenhuoneen hommaa”, huusi keski-ikäinen mies esityksen loputtua. Sama ääni, joka hetki sitten oli vaatinut yleisöstä itselleen tanssipartneria englanniksi pyytänyttä esiintyjää puhumaan suomea. Niinpä, Platelilla on kulttuurinen kontekstinsa, oivallan. Flaamien keskiaikaisessa taiteessa, kuten Hieronymus Boschilla, on se nykyihmisen kannalta moniselitteinen aiheensa, moraliteetti ”Narrien laiva”.

Siinä samassa laivassa olemme me kaikki, yhdessä ja jokainen yksin.








Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

tiistai 31. elokuuta 2010

Fuck you!

Tänä aamuna istun ja mietin, mikä oikeastaan on roolini Juhlaviikkojen bloggaajana. Tulisiko minun olla kriittisempi kaikkea kokemaani kohtaan, ettei homma näyttäisi maksetulta mainokselta ja minusta välittyisi älykkäämpi kuva.

Tosiasio
ita on kuitenkin kaksi. Tähän astiset elämykset Juhlaviikoilla ovat olleet ainutlaatuisia ja oman taiteen kulutukseni huippuhetkiä. Toinen tosiasia on, että uteliaisuuteni ja loputtoman hyvää näkevän röntgenkatseeni johdosta olen jopa päätynyt juontamaan Suomen Big Brotheria. Moni kysyi silloin miksi. Oma mieleni sanoi miksei. Uusi maailma, uusi mahdollisuus ymmärtää, hahmottaa, punnita ja muodostaa maailmankuvaansa. Sama pätee taiteeseen sekä muihin kansanjuhliin. Olen tänä vuonna käynyt elämäni ensimmäisessä hevikonsertissa sekä jääkiekko-ottelussa.

Eilen istuin Huvilassa ja lavalle asteli Martha Wainwright. Lähtökohtaisesti olemme Marthan ka
nssa vastakohtia. Kuten nainen itse illan aikana totesi: ”I like to leave things on a bitter note.” Minä en. Odotukseni olivat korkealla ja aluksi emme meinanneet löytää yhteistä säveltä lainkaan. Naisen tapa katsoa maailmaa haavojen kautta rupesi tökkimään. Mietin hetken ja päätin kiivetä ärtymykseni yli. Löysin säteilevän,valovoimaisen naisen, joka olemuksellaan muistutti elämän haavoittuvaisuudesta ja siinä “ikävä kyllä” piilevästä ihmisyydestä ja kauneudesta. Puhtaus ei sittenkään ehkä ole kauneinta. Itse aina täydellisiä kuvia metsästäneenä tämä on suuri oivallus. Konsertin aikana tuli olo että haluaisin sanoa fuck you! En vielä uskaltanut, mutta kasvatan vitutusta sisälläni : )

Rufus ei koskaan minua verhon raosta bongannut ja Carl Philip kuulemma suunnittelee kihloja tyttöystävänsä kanssa, mutta konsertin aikana katseeni kiinnittyi uuteen ihmiseen. Voisikohan hänen kanssaan lähteä rakentamaan yhteistä ruman kaunista maailmaa?







Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Balkan-humppa kokosi kaverit


Huvilalla esiintynyt Balkan-musiikin kuuma nimi Shantel & Bucovina Club Orkestar osoitti Juhlaviikkojen erityisen piirteen - se kokoaa samanhenkisiä ihmisiä. Paikalla oli spontaanisti jopa kymmeniä ystäviäni. Yksin, kaksin, neljin minä ja kaltaiseni olimme kokoontuneet teltalle itäeurooppalaista, orientaalisesti maustettua ravintolahumppaa kuuntelemaan. Nekin, joita en tuntenut, vaikuttivat sellaisilta, jotka voisin tuntea. 30-40-vuotiaita kulttuuria sivuavilla aloilla työskenteleviä riitti. Punavuori, Käpylä ja Kallio; vaihteettomat retropyörät teräsaitaa vasten odottamassa.

Niinpä olinkin keikkaan hyvin tyytyväinen, vaikka puuduin musiikkiin puolessa tunnissa. Tuntui kuin kaikki biisit olisivat samaa, toki hyvin reipasta ja mahtavasti sovitettua, humppaa. Ei se mitään. Viihdyin baarin puolella lopun keikkaa ja ilmassa oli suuren kulttuurijuhlan tuntu.








Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.


maanantai 30. elokuuta 2010

En saa silmiäni irti sinusta!

Kehuskelin ystävälleni viikonloppuna, että jälleen maanantaina Huvilassa oletettavasti räjähtää, kun Martha Wainwright astuu lauteille Piaf-lauluillan merkeissä. Ystäväni rupesi pohtimaan, mahtaako Marthaa ottaa päähän kun kaikki tietävät hänet Rufuksen siskona ja mahdollisesti ihmiset tulevat myös paikan päälle nähdäkseen millainen se Rufuksen sisko nyt on. Onko se nyt yhtä valloittava kuin veljensä?

Tässä kohtaa minun oli pakko oikaista ystävääni ja todeta, että niin paljon kuin Rufuksesta ja meidän yhteisestä tulevaisuudestamme Amerikassa haaveilenkin (jos Ruotsin prinssi Carl Philip ei suostu kosintaani, niin kakkosvaihtoehtona lasteni isäksi on Rufus Wainwright), niin olen itseasiassa kuullut Marthasta ennen kuin olin ikinä tullut tietoiseksi Rufuksen olemassaolosta. Piaf-iltaa on ainakin New Yorkissa hehkutettu useaan otteeseen, joten odotukset illan suhteen ovat korkealla!

Omaan illan fantasiaani tosin kuuluu, että Rufus on tullut siskonsa seuraksi Helsingin keikalle ja takahuoneen verhon välistä Rufuksen katse nauliutuu eturivissä istuvaan tumman karismaattiseen suomalaiseen näyttelijään. Rufus lähettää jonkun Marthan possesta tuomaan eturivin miehelle viestin, jossa lukee ”I normally never do this but….i can’t get my eyes off of you. Would you join us for dinner after the show….love Rufus, Martha Wainwright's brother.”

Illalla Huvilassa kohdataan!








Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Huvilan helmet, tähdet ja kuu

Elokuun puolivälin jälkeen olen vaeltanut Tokoinrantaan joka kesä vuodesta 1995, jolloin arkkitehti Roy Mänttärin suunnittelema keltainen Huvila-teltta nousi paikalleen ensi kerran. Huvila on mainio tila konserteille, joista muistan muutamia isoja elämyksiä: Patti Smith, Laurie Anderson, Amadou&Mariam, Khaled, Mauno Järvelä ja Näppärit. . .

Paljonhan siellä on kuultu, nähty ja koettu, myös monia vähäisempiä kansainvälisiä tähtiä, mutta lapsiviulisti-näppärit loistavat mielessäni Huvilan tähdistä kirkkaimpina, joskin lainausmerkeissä toki. Pikemminkin Näppärit ovat suomalaisen musiikkikasvatuksen helmiä ja heidän primus motorinsa, kaustislainen muusikko Mauno Järvelä on ehdottomasti pedagogien pedagogi.

Tänä vuonna ajattelin häntäkin, kun seurasin torstaina huikean riemukkaasti svengaavaa kansanmusiikkiyhtye Friggiä. Sen kolmesta Järvelästä kaksi, viulistit Esko ja Alina ovat Maunon aikuisiksi muusikoiksi kasvaneita jälkeläisiä. Ja kolmaskin Järvelä, basisti-Antti, on sukua. Kesällä Kaustisella yleisöä villinnyt Frigg esiintyi nyt Louisianasta tulleen cajun-bändi Steve Rileyn & The Mamou Playboysin oivana lämppärinä. Soitto kuitenkin tempasi mukaansa niin, että ensi vuonna Frigg saattaisi olla pääesiintyjä Huvilassakin.

Kaikkiaan olen kuullut Huvilassa jo neljä konserttia ja täysikuu Töölönlahden yllä on valaissut paluuta kotiin. On ollut miltei vain unohtumattomia iltoja.



Huvila. Kuva: Nina Pätilä

Ainoastaan Paula Koivuniemen rakkauslaulujen konsertti oli pettymys, eikä se johtunut telttaa pommittavasta kaatosateesta, syksyn enteestä. Pääasiassa balladeista koostuva konsertti oli makuuni tekotaiteellinen ja äitelä, liian sokerinen. En sano, että suutari pysyköön lestissään. Ymmärrän, että pitkän linjan muusikko Koivuniemellä on tarve laulaa muutakin kuin tanssilavaiskelmiä. Ja olihan konsertissa myös hyvät hetkensä.

Pettymys ei johtunut siitäkään, että olin juuri kuullut Huvilan avauskonsertissa ruotsalaisen Lisa Nilssonin huikean illan, joka sekin huipentui herkkään rakkauslauluun. Nilssoninkaan laulut eivät välttämättä ole makuuni, mutta hän vain on niin monipuolinen ja professionaali. Sitä kuvastaa se, että hän esitti ehdotonta hiljaisuutta edellyttävän hauraan enkore-biisinsä huolimatta stadionilta kantautuvasta U2:n jyminästä, jonka sähkö lävisti koko öisen kaupungin.

Huvilan kuri on tiukentunut. Saliin ei ole ennenkään saanut tuoda juomia, mutta nyt moniin konsertteihin myydään paikkalippuja ja yleisöä patistetaan asettumaan ajoissa paikalleen, että konsertit pysyisivät aikataulussa. Chucho Valdésin oktetin verevässä kuubalaisillassa sai tanssia vain salin takaosassa.

Itse nautin Valdésin bändistä, istuen, joskin niin paljon, etten käsittänyt entisen kollegani, Helsingin Sanomien jazzkriitikon hapanta kommentointia pari päivää myöhemmin. Mutta kriitikothan eivät toki ole yksimielistä joukkoa, eivätkä kaikki voi pitää kaikesta. Siitä huolimatta, että muu yleisö kirkuisi riemusta hulluna. Eikä Valdés soittanutkaan puhdasta jazzia, joten se siitä. Toinen asia sitten on, kuuluuko musiikkikriitikon kommentoida laulajattaren/laulajan/esiintyjän ulkonäköä.

Lauantaina yleisö sai sitten revetä liitoksissaan, kun Shantel&Bucovina Club Orkestarin balkan-kuume täytti Huvilan. Ohjelmisto jatkuu taas ja tässä vähän namedroppingia: Martha Wainwright, Kimmo Pohjonen Kluster&Dakha Brakha, Mayra Andrade, Chisu ja Anna Puu...







Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Nuorallatanssi viehätti

Les Colporteursin nuorallatanssiesitys oli hauskaa katsottavaa sekä minulle että 12-vuotiaalle pojalleni. Vahva sirkuspainotus tuo nykytanssiin vauhtia ja vaarallisia tilanteita, jopa komiikkaa, kun taitavat akrobaatit "horjahtelevat" vaijereilla ja putoilevat tasolta toiselle.

Tanssiesitykseksi tämä oli hyvin tarinallinen, mikä edesauttoi lapsen keskittymistä. Vai pitäisikö sanoa, että sirkusesitykseksi Colporteursin teos oli tanssillinen, kummin päin asiaa pitäisi ajatella? Joka tapauksessa hauskaa, kaunista ja viihdyttävää no-nonsense-ruumiinkieltä. Erityisbonus esiintyjien arkisista vaatteista ja rauhallisesta sekä läsnäolevasta ilmaisusta.

Ja tässä kohtaa on ehkä syytä myöntää, että nykytanssista sinänsä en ole oikein saanut yrityksistä huolimatta kiinni. Tästä sain.







Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

perjantai 27. elokuuta 2010

Kaikuja kiviseinistä

Kuva: Charlotte Estmann-Wennström
Kävin katsomassa tämän vuoden Juhlaviikkojen tanssin tilausteoksen, koreografi Carl Knifin valmisteilla olevan Hologram Wallsin harjoituksia. Vaikka teos on vielä tässä vaiheessa keskeneräinen, imaisi läpimenosta välittynyt tiivis tunnelma mukaansa.

Viisi esiintyjää tanssivat läkähdyttävän fyysistä koreografiaa välillä yhdessä, välillä yhden tai vain muutaman esiintyjän ollessa näyttämöllä. Äänimaailma kuljetti minut keskelle pimenevää kaupunkia sekoittaen unohtuneita kaikuja porttikongeista, kivitalojen seinistä kimpoilevia kuiskauksia ja asemien kaukaisia kuulutuksia...Tanssijat sulautuivat äänimaailman hengittävään pulssiin kuin ihmiset kivisen kaupungin keskelle.

Teoksen valaistus ja puvustus olivat vielä valmisteilla, joten valo- ja pukusuunnittelija istuivat Kiasma-teatterin pimeässä katsomossa virittäytymässä teoksen olemassa olevien elementtien tunnelmaan. Jään kiinnostuneena odottamaan millainen lopullinen kokonaisuus tulee olemaan, kun kaikki taiteilijat pääsevät kantamaan kortensa kekoon. Sen voin kuitenkin tässä vaiheessa jo luvata, että lopputulos tulee menemään ihon alle!

Esittävien taiteiden tuottaja Sanni Pajula, jolla on jatkuva nälkä aina festareiden aikana.

torstai 26. elokuuta 2010

Tommy katsoo menneisiin ja lähitulevaisuuteen



Don Johnson Big Band aikoo tuoda Huvilan lavalle uutta ja vanhaa



Kun on keikkaillut runsaan vuosikymmenen ajan ympäri Suomea, pääsee kovin harvoin enää valloittamaan täysin uusia keikkapaikkoja. Yhtyeellämme on vuosien varrella ollut ilo ja kunnia päästä soittamaan legendaarisilla lavoilla vanhasta Kirjurinluodosta uuteen Kirjurinluotoon, Tavastialta (jo kuopattuun) Joensuun Kerubiin, Vanhasta Jäähallista Helsingin Olympiastadionille.

Perjantaina 27. elokuuta edessä on kuitenkin täysin uusi luku, kun kahdeksanhenkinen Don Johnson Big Band kapuaa ensimmäistä kertaa Huvila-teltan lavalle. Tunnin mittaisella keikalla lämmitellään yleisöä lontoolaista The Very Bestiä varten, mutta meille kyseessä on myös täysin erityinen oma keikka. Niin erityinen, että sitä varten on treenattu mm. biisejä, joita on kuultu livenä viimeksi yli puoli vuosikymmentä sitten tai joissain tapauksissa ei koskaan.

Vierailijoina mukana on kaksi häkellyttävän taitavaa virtuoosia, upea slam-kitaristi Petteri Sariola ja beatbox-velho Felix Zenger. Molempien herrojen kanssa on ollut ilo saada tehdä yhteistyötä jo useamman vuoden ajan – ja jälkimmäisen kohdalla yhteinen historia sai alkunsa nimenomaan Huvila-teltasta.

En ollut koskaan tavannut Felixiä, kun meidät pyydettiin mukaan tulkitsemaan Massive Attackiä vuoden 2005 Huvila Remix -juhlakeikalla. Ensimmäinen kohtaaminen Helsingin Arabiassa järjestetyissä treeneissä oli minulle täysin pudottava ja ikimuistoinen kokemus. Suomalaisia beatboxaajia oli todella harvassa, mutta yhtäkkiä edessäni mikkiä piteli hädin tuskin täysi-ikäinen kaveri Turusta, jonka taidot olivat täysin samalla viivalla Rahzelin tai Scratchin kaltaisten kovien kansainvälisten beatboxaajien ja vokaaliskrätsääjien kanssa. Tyyppi oli vielä kaiken lisäksi sympaattisen vaatimaton ja mukava kuin mikä.

Tuolta keikalta alkoi paitsi ystävyys Felixin kanssa myös pitkään jatkunut yhteistyö. Saman vuoden 2005 jouluna hänet saatiin ensimmäistä kertaa mukaan myös DJBB-keikalle Tavastialle pudottamaan yleisön leukoja ja villitsemään jengiä.

Nyt kun Felix työstää omaa kunnianhimoista soolomateriaaliaan ja on jo päätynyt lavalle mm. Pharrell Williamsin N.E.R.D -yhtyeen kanssa, yhteiset keikat miehen kanssa tuntuvat sitäkin hienommilta ja ainutkertaisemmilta. Voi nimittäin olla että Zenger-ohjus singahtaa pian puhkumaan rytmejään paljon isommille kansainvälisille areenoille. Eikä mikään olisi upeampaa.


Tommy Lindgren
Don Johnson Big Band

Don Johnson Big Band ja The Very Best perjantaina 27.8. Huvila-teltassa klo 19 alkaen

Liput Lippupisteestä

Runo pysäytti aamuruuhkassa


Benjamin Zephaniah esiintyy Runokuussa. Kuva: D.R.

Festivaalijärjestäjän yö on useimmiten lyhyt ja uni herkässä vaikka kaikki valmistelut olisikin yrittänyt tehdä huolella. Ensimmäinen ajatukseni, kun sain tänään pakotettua silmäni auki: pysyivätköhän taistelutoverini hereillä niin pitkään, että loputkin tekstit Harry Salmenniemen Texas, sakset -näyttelyyn saatiin seinille? Vilkaisu ikkunaan antoi aiheen uskoa, että ainakin taivaanmerkit olivat festivaalillemme suosiollisia. Ikkunaani paistoi kuu – Runokuun ensimmäistä aamua päästiin korkkaamaan täydenkuun valossa!

Yllättäen keskustelin tänään runoudesta myös aamuruuhkaisessa metrossa. Tuntematon matkustaja kommentoi minulle runoa, joka kuului Runoja raiteilla -kampanjaamme. Hän ei voinut arvata, että olin osasyyllinen siihen, että nuo runojulisteet olivat yön aikana ilmestyneet ratikoihin ja metroihin ilahduttamaan kaupunkilaisten arkea. Juuri tuollaiset kohtaamiset yleisön kanssa antavat tunteen siitä, että nyt eletään vuoden hohdokkainta aikaa.

Runouteen on nykyisin mahdollista törmätä paljon muuallakin kuin perinteisten kirjankansien välissä: verkossa, runouslehdissä ja erilaisissa runotapahtumissa.. Kokeellinen runous sai pitkään odottaa rantautumistaan Suomeen (joitakin merkittäviä kokeiluja unohtamatta), mutta nyt se elää voimakasta nousukautta myös meillä. On paljon taiteidenvälisyyttä, erilaisia visuaalisen runouden muotoja, tietokoneohjelmoitua runoutta, äänirunoutta, lavarunoutta jne. Myös näihin runouden muotoihin voi tutustua Runokuu-viikon aikana.

Liian helposti ajatellaan, että kokeellisuus on tässä hetkessä olevaa. Ennemminkin se on käymistilaa ja ristiriitaa oman aikansa kanssa aikakaudesta riippumatta. Ranskalainen matemaatikko, kirjailija Jacques Roubaud on toiminut kuuluisan kokeellisen Oulipo-ryhmän piirissä jo useita vuosikymmeniä. On ollut mukavaa seurata runoharrastajien ilmeitä, kun he ovat saaneet tietää, että arvostettua Roubaudia pääsee nyt kuulemaan livenä myös Helsingissä.

Meidän järjestäjienkin pitää rohkeasti kokeilla jotakin uutta. Legendaarinen Elävien runoilijoiden ilta on vaihtanut paikkaa ja se järjestetään tällä kertaa Savoy-teatterissa sunnuntaina 29.8. Illan ulkomainen päävieras on brittiläis-jamaikalainen rastafari, kirjailija ja muusikko Benjamin Zephaniah, jonka persoona, huumorintaju ja esiintymiskyky ovat valloittaneet yleisöt eri puolilla maailmaa. Zephaniah haluaa tuoda runouden myös niiden ihmisten luokse, jotka eivät yleensä harrasta kirjallisuutta. Kannattaa merkitä kalenteriin, sillä ympäri maailmaa ihmisoikeustyötä tekevä Zephaniah ei ehkä kovin usein ehdi Suomeen!

Sinikka Koskinen
Runokuu-festivaalin tuottaja Helsingin kaupunginkirjastosta