Sibelius median aikakaudella

Leif Segerstam johtaa Sibeliuksen sinfonioita Juhlaviikoilla. Kuva: Maarit Kytöharju / FIMIC

Sibeliusta voi pohtia paitsi suomalaisena ikonina, myös kulttuurimme kaikkien aikojen tärkeimpänä mediahahmona. On tietenkin silkkaa anakronismia sanoa, että siitä hetkestä, kun Sibelius johti Kullervo-sinfonian kantaesityksen Helsingin yliopiston juhlasalissa 1892, hän oli "mediahenkilö" ja tuo konsertti oli varsinainen "mediatapahtuma". Mediahenkilöksi nimittäminen tuo kuitenkin esiin eron reaalisen henkilön ja mediareflektion välillä. Ennen kuin media – ja medialla tarkoitan paitsi lehdistöä myös elokuvaa ja muuta visuaalista representaatiota – lainkaan kiinnostuu jostain henkilöstä tämän täytyy olla, kuten Umberto Eco sanoisi, kulttuuriyksikkö omassa miljöössään.

Sibelius kulttuurimerkkinä ja tekstinä on jotain aivan muuta kuin "oikea Sibelius". Tälle ilmiölle ei kukaan mahda mitään, koska jopa syrjään vetäytyjille on varattu paikkansa kulttuurin kentässä - Sibeliuksen tapauksessa hänen roolikseen muodostui Ainolan hiljaisuuden kätkemä suurmies. Itse asiassa hänestä muodostui jo tässä vaiheessa kaikkien yhteisön jäsenten mielissä erityinen double, kaksoiskappale. Me kommunikoimme huomattavasti enemmän tämän doublen kuin alkuperäisen reaalisen yksilön kanssa, niin kuin Marcel Proust on todennut romaanissaan Kadonnutta aikaa etsimässä.

Ihmisten kollektiivisessa tietoisuudessa henkilöstä voi jo eläessään tulla double tai ’teksti’ jota luetaan ja tulkitaan, jonka avulla elämän arkea jäsennetään ja varustetaan se idolin tarjoamalla juonella. Tämä on eräänlaista alkeellista tarinan muodostusta. Voimme siis simuloida kulttuurimme keskeisiä suurmiehiä, kuten säveltäjiä.

Media rekonstruoi usein ilmiöitä siinä toiveessa, että alkuperäisen kopio vaikuttaisi jopa todemmalta kuin itse alkuperäinen ilmiö. Tällöin kopio joutuu aina vastaanottajien tajunnassa verratuksi mielikuvaamme siitä mitä pidämme autenttisena. Tältä kannalta - yllättävää kyllä - esim. elokuva, joka ei pyri materiaaliseen alkuperäisyyteen, vaan taiteellisen tulkinnalliseen totuuteen kohteestaan, voi vaikuttaa todemmalta kuin etnografsen pikkutarkka epookinkuvaus. Jos haluamme selvittää mitä on autenttinen, emme vertaa representaatiota suoraan siihen mitä se on ollut, vaan aina mielikuvamme kautta.

Ensimmäinen elokuva Sibeliuksesta on Martti Wuorenjuuren ohjaama dokumenttikooste vuodelta 1962. Olennaista näissä dokumenteissa on, että kuvauksen kohteet ovat joka hetki tietoisia siitä, että heitä filmataan - vaikka aiheena olisi tuttu kahvihetki Ainolassa tai omenien poiminta puutarhassa. He ovat tietoisia kohtauksen keinotekoisuudesta. Elokuvissa sen sijaan näyttelijät tekevät kaikkensa, että vaikuttaisi siltä kuin he todella olisivat yhtä kuin roolihenkilönsä. Niitä ihmisiä jotka olisivat tavanneet itse "oikean" Sibeliuksen ei enää juuri ole keskuudessamme. ja vaikka olisikin niin, mikä oli se Sibelius jonka he kohtasivat? Eivät edes hänen lähipiirinsä ihmiset nähneet maestroa koskaan kuin puku päällä, eleganttina, hajuveden ja sikarin tuoksuisena. Yritykset kuvata oikeaa fyysistä Sibeliusta tämän sosiaalisen kuoren takaa ovat tuomittuja epäonnistumaan, mikäli ne väittävät pyrkivänsä autenttisuuteen.

Sibeliuksen elämää yritettiin jo hänen eläessään tekstualisoida. Varsinainen arkkiteksti niiden joukossa on Erik Tawaststjernan elämäkerta. Hän eläytyi täysin Sibeliuksen maailmaan ja niin häntä itseään alettiin pitää sen eräänlaisena "doublena". Tämä selittää Tawaststjernan esitelmien tavattoman suosion. Hänestä tuli vara-Sibelius paljon suuremassa määrin kuin kenestäkään tuon kauden kotimaisesta säveltäjästä.

Tawaststjernan kehon, puheen ja tyylin kautta hänen laatimansa "teksti" muuntui osaksi multimediaa ja spektaakkelia. Hän teki Sibeliuksesta spektaakkelin oman persoonansa kautta. Häneen kiteytyi myös olennaisin 60- ja 70- lukujen Sibelius-reseptiosta Suomessa – jo nimenomaan orastavan uusmediakulttuurin mielessä. Siksi on kiinnostavaa katsoa uudestaan hänen Sibelius-elokuvaansa vuodelta 1974, jota ei enää nykyisin näytetä. Miksi? Siksi että nykykatsoja kokee elokuvan sen autenttisuuden etsinnässä enemmän dokumentiksi 70-luvun suomalaisesta tunnelmasta kuin yritykseksi päästä kiinni alkuperäiseen.

Juoneen sekoittuvat musiikkikohtaukset, joissa 70-luvun parhaina pidetyt Sibelius-tulkitsijat esittäytyvät. Ne ovat nyt jo harvinaisia kuriositeetteja: Martti Talvela, Okko Kamu, Liana Isakadze - kaikki nuorina. Helmiä ovat Birgit Nilssonin kaksi esiintymistä: Svarta Rosor ja Var det en dröm. Jälkimmäisessä kohdassa fiktion ja musiikin taso sekoitetaan. Visuaalisessa toteutuksessa on jälkiä venäläisistä klassikkoelokuvista joita tuolloin ihailtiin. Musiikin kuvituksena on laukkaavia hevosia, auringon paistetta lehvistön läpi, luontokuvia - hyvin samantapainen on saman kauden venäläinen elokuva Aleksander Skrjabinista.

Kari Heiskasen elokuva Puhtaaksikirjoittaja pureutuu 90-luvun tyyliin 8. sinfonian arvoitukseen. Se sijoitetaan sota-aikaan ja kerronnaltaan filmi on kokonaan fiktiivinen. Sibeliuksen puhtaaksikirjoittajana toimi elokuvan juonen mukaan kaupunginorkesterin sellisti, joka on epäonnistunut säveltäjän urallaan. Hän kopioi Sibeliuksen 8. sinfonian ja oli siis ainoa joka säveltäjän rinnalla oli nähnyt sävellyksen.

Filmi huipentuu konserttiin sota-aikana Yliopiston juhlasalissa jossa esitetään puhtaaksikirjoittajan uutta sinfoniaa. Huomaamatta professori Sibelius on saapunut katsomaan taakse - ja kuulee siis oman sinfoniansa ensi kertaa orkesterin esittämänä. Mutta kohtalo puutuu tapahtumiin, alkaa pommitus, jossa juhlasali tuhoutuu ja muusikot pelastautuvat hädin tuskin soittimineen. Kaaoksen keskellä Sibelius kohtaa kapellimestarin ts. Puhtaaksikijoittajan ja sanoo tälle: Epäilen että sinfonianne ei TOIMI...

Tämä kohtaus jonka pitäisi olla elokuvan huippu on samalla sen kompastuskivi. Sanaa "toimii" ei Sibelius olisi varmasti käyttänyt. Toimivuus on puhtaasti 70- ja 80- lukujen keksintöä esteettisenä prinsiippinä. Se tuo mieleen Esa-Pekka Salosen ja Toimii-yhtyeen. Kyseessä on anakronismi. Sinänsä filmi yhdistää taitavasti fiktiota ja historiallista realismia.

Tuorein Sibelius-elokuva on tietenkin Timo Koivusalon Sibelius, joka on tehty kaikista mainituista elokuvista suurimmalla kunnianhimolla ja epookin pikkutarkalla kuvauksella. Siinä on nuorena Sibeliuksena Martti Suosalo, koko Suomen kansan tuntema hahmo, johon siis liittyy lukemattomia ekstra-sibeliaanisia konnotaatioita. Elokuvan tarkoitus on inhimillistää Sibelius, mikä tarkoittaa hänen henkilönsä tulkintaa 2000-luvun alun ymmärtävän psykologian mukaan.

Koivusalon elokuvan pulma on kuvallisen ja musiikillisen narraation yhteensovittaminen.
Koivusalon Sibelius-elokuva esitettiin kerran kesällä Imatran kansainvälisessä semiotiikan symposiumissa, yleisölle joka ei koostunut varsinaisesti musiikin eikä suomalaisen kulttuurin asiantuntijoista. Erityisesti venäläiset itkivät liikutuksesta. Elokuvaa piti vaikuttavana myös Ranskan johtava musiikkifilosofi Daniel Charles nähdessään sen Helsingissä edellisenä keväänä. Tämä simulaatio siis toimii, vaikka ongelma autenttisuuden mielessä on itse filmikerronnan tempo. Se on peräisin ennemmin 2000-luvun mainoksien pätkimien televisiosarjojen maailmasta. Leikkaukset ja kohtaukset etenevät kiihkeästi, filmin oma formaali rytmi ei anna kuvaa aikakaudesta, jolloin ei vielä ollut lentokoneita eikä moottoriteitä. Tässä mielessä täysin taiteellisesti toteutettu, realismista eroava kerronta saattaa olla ‘todempi’ – kuten Syberbergin surrealistisessa musiikkielokuvassa Wagnerista ja Ludwig II:n elämästä.

Professori Eero Tarasti

Leif Segerstam ja Tapiola Sinfonietta: Sibeliuksen seitsemän sinfoniaa Juhlaviikoilla kolmena konserttina Helsingin yliopiston juhlasalissa

Eero Tarastin ohjelmaesittely ennen konsertteja klo 18.45-19.15