Caetano Veloso laulaa jalat alta

Kuva: D.R

Oikeastaan on käsittämätöntä, kuinka huonosti Caetano Veloso ja hänen musiikkinsa Suomessa tunnetaan. Kotimaassaan Brasiliassa Veloso on jo aikaa sitten kohonnut supertähteyden tuolle puolen kansalliseksi musiikki-ikoniksi. Kansanvälisillä konserttilavoilla hän on palvottu laulaja-lauluntekijä, joka täyttää salin kuin salin. Ehkä tietämättömyys johtuu siitä, ettei Veloso ole ennen tätä kiertuetta konsertoinut Suomessa, saati sitten Pohjoismaissa.

Itse näin Veloson ensimmäisen kerran vuonna 1999 Brasiliassa. Hän ratsasti juuri ilmestyneen Prenda Minha -albumin siivittämällä aallonharjalla suositumpana kuin koskaan. (Tosin Velososta voi aina sanoa, että hän on suositumpi kuin koskaan, koska hänen suosionsa kasvaa tasaisesti eikä osoita hiipumisen merkkejä.)

Eikä se ole mikään ihme: kun lavalle nousee hento, laiha mies, jolla on vino hymy ja jumalaisen herkkä ääni, ei hänen tarvitse kuin istua lavan keskelle asetetulle tuolille, ristiä jalkansa herkän feminiinisti, poimia akustinen kitara käteensä ja aloittaa senvuotinen hittinsä, yksinäisyydestä kertova hidas balladi ”Sozinho”, ja yleisö ulvoo, kohahtelee, kyynelehtii ja hiljenee kuin salamaniskusta.

Veloson karisma ja läsnäolo täyttävät valtavan lavan suvereenisti. Jotenki hän onnistuu olemaan intiimi ja henkilökohtaisessa kosketuksessa yhtä aikaa 50 000 ihmisen kanssa. Samasta herkkyydestä voi aistia aavistuksen Pedro Almodovarin leffassa Puhu hänelle. Siinä Veloso laulaa espanjaksi ”Cucurrucucú, Paloma” verannalla lämpimässä kesäyössä ja kohtauksen ylle laskeutuu maaginen verho, joka herkistää tunnelman ja lumoaa kertaheitolla jokaisen läsnäolijan: niin leffan verannalla, elokuvateattereissa kuin kotikatsomoissakin.

Caetano Veloson uran alku juontaa juurensa vuoteen 1967, jolloin hän yhdessä Brasilian tulevan kulttuuriministerin, Pori Jazzeillakin muutama vuosi sitten konsertoineen Gilberto Gilin kanssa toimeenpanee Brasiliassa musiikillisen vallankumouksen, joka tullaan tuntemaan nimellä Tropicália.

Musiikillisesti tropicália on sekoitus länsimaista populaarimusiikkia ja perinteisiä brasilialaisia rytmejä, mutta kulttuurisesti se on paljon enemmän. Veloso on itse sanonut BBC:n haastettlussa että ”Tropicálian päätarkoitus oli ravistella Brasiliassa vallitsevaa musiikki- ja kulttuuri-ilmapiiriä”. Ja siinä se totisesti onnistui: vuodesta 1964 jatkunutta sotilasdiktatuuria ja kulttuurista pysähtyneisyyttä ylipäätään kritisoineesta ”É Proibido Probir” (On kiellettyä kieltää) -kappaleesta muodostui Tropicália-liikkeen kiteyttänyt anthemi, joka suututti niin oikeiston ja vasemmiston kuin sotilasjuntan.

Jopa siinä määrin että Veloso ja Gil pidätettiin ja karkoitettiin maasta. Vaikka henkilökohtaisesti vuodet ulkomailla olivat Velosolle raskaita, niin toisaalta karkoituksen voi sanoa olleen elintärkeä hänen musiikillisen kehityksensä kannalta. Veloso asui tuon ajan kulttuurisessa keskipisteessä Lontoossa ja imi itseensä musiikkia ja vaikutteita innokkaasti kuin lapsi pillimehua. Veloso lähti Brasiliasta 1969 marttyyrina ja palasi 1972 kansallissankarina. Siitä lähtien levyt, kappaleet ja hitit ovat seuranneet toisiaan tasaisella tahdilla.

Brasilialainen populaarimusiikki kaikessa laajuudessaan ja monipuolisuudessaan on synnyinmaassaan kiteytetty kattogenren MPB (Música Popular Brasileira) alle. Caetano Veloson yli 40-vuotias ura ja tuotannon laajuus ja monipuolisuus on niin häkellyttävää, että jos yhden miehen pitäisi kiteyttää termi MPB, niin se olisi vailla mitään epäilystä juuri Veloso.

Onkin mielenkiintoista nähdä nouseeko Kulttuuritalon lavalle tiistaina rajoja rikkoja ja kokeellinen tropicália-Veloso, vai hillittyjä bossa novan ja samban kanssa flirttalevia balladeja tulkitseva herkkä Veloso, vai parhaassa tapauksessa laulaja, joka osaa yhdistää molemmat samaan konserttiin. Vain yksi asia on varmaa; tiistai-iltaa hallitsevat mies, kitara ja ääni.

Jos saisin valita Veloson tuotannosta vain yhden tiistaille, osuisi toiveeni lapsenomaiseen ja hieman homoeroottisesti vivahtavaan balladiin ”O Leãozinho”, jossa lauletaan auringossa rannalla viihtyvästä leijonanpennusta, jonka turkki ja harja kastuvat meressä. Ihan vain tämän hellekesän kunniaksi, kun mekin olemme saaneet maistaa häivähdyksen Brasilian aurinkoa.

Caetano Veloso Kulttuuritalolla 3.8. Liput Lippupisteestä.



Timo Santala, useamman kerran Brasiliassa asunut tuottaja-promoottori-DJ...

Naislaulua, rummutusta ja haitarivelhoilua

Kimmo Pohjonen, kuva: Kalle Björklid; Dakha Brakha, kuva: Dakha Brakha

Oman yhtyeeni Klusterin ja ukrainalaisen Dakha Brakhan yhteistyö sai alkunsa muutama vuosi sitten, kun olin keikalla KTU:n (Pat Matelotto, Try Gunn ja Kimmo Pohjonen) kanssa Kazanissa. Soitimme Dakha Brakhan kanssa samalla festarilla. DB oli itselleni tapahtuman ehdoton kohokohta! Upeaa naislaulua ja hienoa rummutusta.

Tiesin haluavani DB:n heidän kanssaan yhteistyötä. Ajatus kristallisoituu nyt elokuussa Juhlaviikoilla. Teimme projektiin uusia biisejä kesäkuussa Juuso Hannukaisen kanssa. Saimme aikaan 3 demoa, jotka laitoimme Ukrainaan mailin välityksellä. Sieltä tuli hyviä kommentteja ja 3 heidän biisiään takaisin. Nyt meillä on siis kasassa kappaleita molemmilta osapuolilta: katsotaan, mitä niistä syntyy kun yhdymme Helsingissä. Lähtökohdat ovat hyvät ainakin demojen perusteella.

Tarkoituksena on koostaa konsertti, joka olisi kokonaisuus Klusterin ja Dakha Brakhan omista seteistä sekä yhteisestä materiaalista. Homman olisi tarkoitus olla jatkumo. Tämä on ajatuksena, mutta saa nähdä elokuussa mitä todella tapahtuu…

Aivan mahtavaa oli huomata, että lämppärinä illassa on Tampereelta Kusti Vuorinen ja kumppanit. Sain heidän levyn käsiini viime talvena ja se on ollut yksi suurista suosikeistani. Eli kaikilta osin mielenkiintoista musiikkia tulossa.

Kimmo Pohjonen Kluster & Dakha Brakha Huvilassa 1.9. Illan aloittaa Tampo.

Kimmo Pohjonen, jonka elämän ensimmäinen blogiteksti tämä oli.

Elokuva kuuluu kaikille

Leffan asema Juhlaviikoilla on aina ollut hieman epäselvä. Kuinka paljon sitä on ja miksi? Miten leffat kytkeytyvät Juhlaviikkojen kokonaistarinaan tai väittämään?

Oma pohdintansa tietenkin nousee siitä, mikä on kokonaisväittämä, vai onko sellaista. Tarvitseeko kulttuurilla nimenomaan viestittää jotain tiettyä näkökulmaa (tai ainakaan mitään sen täsmällisempää kuin että taide kuuluu kaikille)? Kulttuurihan on itseisarvoista. Sitä voi tarjota ylenpalttisesti ilman selityksiä tai perusteluja, kuin viinaa ryyppyjengissä. Mitä enemmän - sen parempi.

Leffan erityisongelma Helsingissä on esityspaikat, joita ei ole liikaa. Hyvä teatteriesitys toimii kapisemmassakin salissa, leffalle kuvan ja äänen laatu on keskeinen asia.

Kaksi hyvää festivaalia on ajallisesti sekä maantieteellisesti hyvin lähellä, Espoo Ciné ja Rakkautta ja anarkiaa. Jo tästä syystä esitettävien filmien saaminen voi olla haasteellista. Maailmassa on lukematon määrä erilaisia leffafestivaaleja ja taistelu elokuvista voi joskus käydä kovaksikin. Parhaita on vaikea saada, jos festivaalin elokuvaosastolla ei ole pitkää ja tunnustettua historiaa.

Juhlaviikoilla esitetään osana Luchino Viscontin retrospektiivia
myös klassikko Kuolema Venetsiassa. Kuva: KAVA

Olisi silti hienoa, mikäli nämä haasteet voitaisiin voittaa. Isoja ulkoilmanäytöksiä, yllättäviä kytkentöjä The Väittämään ja oivaltavia harvinaisuuksia, joiden nimetkin ohjelmassa saavat kulmakarvat kohoamaan - wow!

Kun kulttuurilla mässäillään niin otetaan joka lajia.




Juhlaviikkojen elokuvatarjonta löytyy täältä. Ohjelmistossa mm. dokumentteja, koko perheen komediaa, klassikkoja, ilmaisnäytöksiä ja retrospektiiveja.

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Varför skall man se en dansföreställning?

Alain Platel: Out of Context - for Pina
Foto: Chris van der Burght

Jo av den enkla anledningen att det kan förändra ditt liv. Det händer mig (två eller tre gånger per år)… det hände för några dagar sedan.

Jag var i London för att se på Hofesh Shechters föreställning Political Mother. Dans kan vara politisk, det kan vara oerhört medryckande och fascinerande. Hög volym, och kompromisslöst, full kontroll och totalt kontroll löst. Hofesh är en koreograf som jag följt från start och vi har försökt få honom till fetspelen några gånger. (Augusti är en svår månad).

Att bli uppslukad, att bli hänförd, att bli bortglömd, att bli påmind… orsakerna kan vara många. För mig handlar det mycket om att få minuter att försvinna i något annat. Denna eskapism kan bli triggad av musiken, rörelsen, budskap, dansare. Användning av rytmik/dynamik, olika sammmanhållande faktorer eller kollisioner… Listan är lång och det fungerar inte var för sig utan det sker ofta i kombination, av många.
Samtidigt så kan det också ge en motsatt effekt. Man värjer sig, man stöter bort, man blir provocerad och istället för att bli struken medhårs, blir det mothårs…
Jag tycker att dans är en av de svåraste konstformerna. Det är lätt att misslyckas, men när man lyckas, smäller det.

I år har Fetspelen två urpremiärer, det betyder att spelytan inte är prövad, utan vi beträder ny mark, en yngre och en annan räv: Carl Knif (beställningsverk) och Deborah Hay.
Dessutom kan man kolla på streetdans i ny tappning med Bruno Beltrão eller dekonstruktion i olika former med Alain Platel och Anne Teresa de Keersmaeker och Jérome Bel.
Provocerad eller totalt hänförd… det är frågan! Eller kanske både och!

PS. Det bästa betyget på en lyckad föreställning för mig är när den finns kvar i min tankesvär en vecka senare eller om den gör sig påmind igen, tre månader senare.

Kenneth Kvarnström, konstnärlig rådgivare för Festspelens dansrepertoar

Om H3 (Stor konst finns överallt)

Grupo de Rua: H3

Den brasilianska koreografen Bruno Beltrão och hans grupp Grupo de Rua gör streetdansen till något annat. Tar den globala kulturen en steg framåt, omvandlar och stöper om. Bland annat har man tagit bort musiken som ofta associeras med streetkulturen. Genom ett så enkelt grepp framträder nya saker, nya associationer och nya infallsvinklar blir synliga. Dansen blir något annat, gruppdynamiken blir mera synlig och plötsligt ser man det mesta på ett lite annorlunda sätt. Kanske det blir mera poesi, mera humant, mera samverkan, mindre cirkuskonster, mindre stereotypa poser och attityder...

H3: nio manliga dansare, ett vanligt golv, ljud från dansarnas egna skor, solon, duetter och gruppsekvenser blandas med olika sorters musik. Grupp vs individ.

Vad händer när en global kultur blir omstöpt, lokalt förankrad och utvecklad? Egensinnigt och utmanande, spännande och tänkvärt. Kärnan/essensen kommer fram. Stor konst finns överallt.

Kom och kolla och bedöm själv vad man gjort i Rio de Janeiros förorter.

Grupo de Rua, Bruno Beltrão: H3 i Savoy-teatern 31.8.-2.9.2010 kl. 19.00


Kenneth Kvarnström, konstnärlig rådgivare för Festspelens dansrepertoar

Herra Hulot kääntää maailmaa ylösalaisin

Vaikka nimi ”Riemuloma Rivieralla” antaa väärän käsityksen Jacques Tatin (1907-82) elokuvasta ”Les Vacances de M. Hulot” (1953), helteinen heinäkuu luo silti oivat puitteet omistaa hetki elokuvalle, jossa legendaarinen herra Hulot viettää kesää Atlantin rannalla Normandiassa. Piippu suussa askeltava, hyväntahtoinen ja vaitelias herra Hulot on eittämättä 1900-luvun elokuvataiteen suuria muukalaisia. Minua hänen ”seikkailunsa” ovat koskettaneet teinielokuvakerholaisesta alkaen. Aionkin olla paikalla, kun ”Riemuloman” viime vuonna restauroitu kopio esitetään elokuisessa juhlanäytöksessä Bio Rexissä.

Juuri nyt kuitenkin mietin, miksi herra Hulot koskettaa! Lähtökohtaistahan on, että Tatin taitavasti näyttelemä monsieur erottautuu hiekkarantojen hotelleissa lomailevan keskiluokan joukosta outona ja koomisena hahmona, porvarillisen tapakulttuurin toisintekijänä. Sen merkkejä ovat lytyssä oleva huopahattu, iso musta sateenvarjo tai ränsistynyt auto. Nyt tiedämme senkin, että ”Riemuloma Rivieralla” -elokuvassa on idullaan modernistisen elämäntavan kritiikki, joka voimistuu Tatin myöhemmissä elokuvissa.

Asioita voi tarkastella niin monesta näkökulmasta ja kritiikkiä esittää eri tavoilla. Ehkä Tatin elokuvissa koskettaa se, miten hienovaraisen sydämellisesti herra Hulot kääntää teknologisoituvaa maailmaa ylösalaisin. Ilkeys, kauna ja kateus puuttuvat. Hymyilen kuitenkin mielessäni kuvitellen, että ”Riemuloma Rivieran” rautatieasemakohtausta voisi tänään katsoa vaikkapa alati kompastelevan VR:n vertauskuvana.

Jacques Tati: Riemuloma Rivieralla

Kaivopuiston rantatielle ja Töölönlahdelle kesän ajaksi levittäytyneet ”uimakopit” ennakoivat loppukesän Tati-juhlaviikkoja Kansallisen audiovisuaalisen arkiston KAVAn elokuvateatteri Orionissa ja Postimuseossa. Tati-tapahtumat ovat samalla osa Helsingissä järjestettävää ranskalaista syksyä, jonka ohjelmisto limittyy osin Helsingin juhlaviikoille. Siihen yhteyteen sopivat erinomaisesti sirkusvierailut, nyt ohjelmistossa on muun muassa ranskalaisryhmän nuorallatanssia.

Eräänlaista akrobaattista nuorallatanssia ovat Tatin elokuvatkin, joista ”Riemuloman” lisäksi nähdään muun muassa ”Lystikäs kirjeenkantaja”, ”Enoni on toista maata”, ”Playtime” ja ”Traffic”.





taidekriitikko, jota nykytaiteen lisäksi kiinnostaa maailmanmusiikki, kirjat, elokuvat, tanssi, teatteri, sirkus…


Kuva: Tomas Kolehmainen

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Hyvää syntymäpäivää, Robert Schumann!

Blogikirjoittaminen on välineenä aika uusi ja tyylinä
teknisyytensä takia kieltämättä vähän etäinen.
Vaikutelmaa voi pehmentää lähettämällä tekstinsä Juhlaviikkojen toimistolle
vanhana kunnon telefaksina, kuten kapellimestari John Storgårds.

On hienoa, että Robert Schumann saa paljon huomiota maailmalla tänä vuonna, hänen syntymänsä 200-vuotisjuhlintojen myötä. Totta puhuen Schumann tarvitsee tällaista juhlavuosifokusointia, enemmän kuin esimerkiksi Chopin tai Mahler, joiden vastaavanlaisia syntymäpäiviä nyt tänä vuonna musiikkimaailmassa myös vietetään. Tätä mieltä voi olla siksi että nimen omaan Schumannin tuotannon tuntemisessa ja esittämisessä edelleen löytyy niin selkeitä aukkoja. Varsinkin myöhäistuotanto on ollut harmittavan suuressa pimennossa, Clara Schumannin (joka tähän tilanteeseen ennen kaikkea vaikutti) ajoilta tähän päivään asti.

Suomessakin moni myöhäiskauden teos on saanut ensiesityksensä vasta nyt, viime vuosina, esimerkiksi Genoveva-ooppera (konserttiversiona; näyttämöllisesti sitä ei edelleenkään ole meillä nähty), Requiem, Faust-szenen (kokonaisuudessaan), oratorio Der Rose Pilgerfahrt, kolmas viulusonaatti, jne. jne.

Myös Helsingin juhlaviikoilla nyt esitettävä Messu op. 147 on äärimmäisen harvoin kuultu myöhäisteos jonka suurella ilolla, hienojen yhteistyökumppanien kanssa, pääsen näin täälläkin esittämään, toivottavasti suurelle yleisölle. Mielestäni kyseessä on liikuttava mestariteos jossa säveltäjä, kuten samoihin aikoihin syntyneessä Requiemissäänkin, luo aivan oman, tumman, syvällisen sävymaailmansa, suhteellisen yksinkertaisin perusottein. Kuoron osuus on iso, keskeinen ja haastava, pienet solistitehtävät intiimejä ja tuokiollisia, ja orkesterin roolina on tarkalla tavalla värittää ja viedä.

Olen varma että tämän Messun kuuleminen Helsingin juhlaviikoilla 25. elokuuta voi monelle (varsinkin sen ensimmäistä kertaa kuulevalle) olla mieleenpainuva ja rikastuttava, herkällä tavalla järisyttävä kokemus.

John Storgårds, Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari

John Storgårds & Helsingin kaupunginorkesteri: Schumann & Zender
Finlandia-talolla 25.8.2010