Helsingin juhlaviikot ei ole enää vuosiin ollut mikään nykytaiteen festivaali, vaan kuten tänäkin vuonna, ohjelmisto on pursunnut klassista ja muuta musiikkia, kaupunkitapahtumia, teatteria, tanssia, sirkusta. Vähäistä elokuvaakin on ollut enemmän kuin kuvataidetta.
Kriitikkona muistan, kun lähes kaikki kynnelle kykenevät pääkaupungin galleristit ja museoväki kokoontui kesälomien jälkeen perinteiseen Juhlaviikkojen tiedotustilaisuuteen; jokaisella oli jotakin kerrottavaa ja toimittajien kassit täyttyivät materiaaleista. Nyt uutista yrittää tarjota yksi Helsingin johtavista galleristeista, joka valitti Ylen kulttuuritoimittajalle, ettei täkäläinen media enää käsittele kuvataidetta siinä mitassa kuin sivistyneessä maassa pitäisi.
Mutta asiaa voisi ajatella toisestakin näkökulmasta. Ei se määrä vaan laatu. Siis LAATU.
Ainakin tänä vuonna juuri Juhlaviikot tarjoaa sen taideuutisen, johon mediat taatusti tarttuvat. Sillä uutisiahan tehdään lukijoille, katsojille, kokijoille, kävijöille eli yleisölle.
Helsingin Taidehalli on nyt MUST jokaiselle vähänkin nykytaiteesta kiinnostuneelle. Euroopan ensi-iltansa on saanut täällä ja nyt brittitaiteilija Isaac Julienin (s. 1960) uusin teos ”Ten Thousand Waves” (”Kymmenen tuhatta aaltoa”), josta en osannut edes aavistaa, miten huikeasta teoksesta on kysymys, kun kirjoitin siitä kesäkuussa täällä blogissani.
Kuva: Courtesy of the artist and Victoria Miro Gallery, London / Metro Pictures, New York / Galería Helga de Alvear, Madrid
Läpi Taidehallin kulkeva, yhdeksälle läpikuultavalle valkokankaalle jäsentyvä elokuvainstallaatio lomittuu tilaan, katsojan ruumiilliseen kokemukseen ja rakennuksen arkkitehtuuriin. Samalla kun se limittää meidät aikaan, Kiinan nykyhetkeen ja tarinoihin maan historiasta. Toisiinsa kietoutuvat 1500-luvulta peräisin oleva kertomus merelle eksyneistä kalastajista ja vuonna 2004 Britanniassa kohua herättänyt, Pohjois-Englannissa sattunut onnettomuus, jossa kiinalaiset maahanmuuttajat hukkuivat poimiessaan merestä simpukoita elantonsa edestä.
Näistä tarinoista Isaac Julien on usean vuoden aikana onnistunut punomaan moniaineksisen runollisen matkan. Taustalla on ajankohtainen pohdiskelu eri kulttuureja edustavien ihmisten globaaleista muuttoliikkeistä, nykyisistä ja menneistä. Suomessa voisi miettiä Lapissa juuri menehtyneen thaimaalaisen hillanpoimijan kohtaloa.
Eri tiloissa ja tunnelmissa navigoiva ”Ten Thousand Waves” rakentuu faktasta ja fiktiosta, kuvista ja äänistä. Se on kuvattu pääosin Kiinassa ja toteutettu yhteistyössä useiden keskeisten kiinalaistaiteilijoiden kanssa. Heihin kuuluvat tunnettu näyttelijätär Maggie Cheung tai runoilija Wang Ping, jonka runot käsittelevät teoksen taustalla olevia onnettomuuksia.
Isaac Julien on samankaltainen nykytaiteilija kuin Eija-Liisa Ahtila. Hän tekee elokuvainstallaatioita ja myös yhden kanavan elokuvia, jollaisena ”Ten Thousand Waves” saa maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuun alussa. Julienin elokuvia voi nähdä parhaillaan myös Helsingissä elokuvateatteri Orionissa, jossa esitetään maanantaina hänen gay-kulttuurille omistetut teoksensa ”Looking for Langston” (1989) ja ”Derek” (2008).
Jälkimmäistä voisi kutsua suorastaan polyfoniseksi kunnianosoitukseksi aidsiin kuolleelle monipuoliselle brittitaiteilijalle ja elokuvan tekijälle Derek Jarmanille (1942-1994). Jarmanin itsensä ja Julienin ohella ”Derekin” ääni ja kasvo on sen käsikirjoittaja, näyttelijä Tilda Swinton, joka myös esiintyy siinä.
En voi koskaan unohtaa Jarmanin viimeistä elokuvaa ”Blue” (1993), jonka ensi-illasta Venetsiassa nähdään pieni välähdys ”Derekissä”. Olin siellä minäkin, katsomassa lähes parituntista elokuvaa, joka rakentui syvyyksiinsä imaisevasta pelkästä sinisestä kuvasta ja vaikuttavasta äänten kudoksesta. Paikalla oli vielä myös sairautensa myötä näkönsä menettänyt taiteilija itse, valkoisessa hatussaan ja puvussaan, optimistisena, ilkikurisena.
Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti