Molotov-Ribbentropin tyttäret ja kauden poskettoman hintavat trendivinkit

Toissapäivänä perjantaina 20.8. Juhlaviikot alkoi fanittajan näkökulmasta parhaalla mahdollisella tavalla: innokkaat ennakko-odotukset ja esityksen suomat yllätykset olivat riemukkaassa kanssakäymisessä. Menin nimittäin katsomaan TR Warszawan esittämää näytelmää No Matter How Hard We Tried (ohjaus Grzegorz Jarzyna). Elin ennakolta siinä käsityksessä, että nyt on luvassa kivihiilikaivoksen verran puolalaista synkkyyttä. Eikä siinä mitään, en nimittäin ymmärrä sitä ajanvietepakkomielteistä automaattireaktiota, etteikö missään taideteoksessa saisi olla synkkyyttä.

Mutta annas olla. Näytelmä oli armottoman hauska – mustaa huumoria, muttei niinkään hiilikaivosten kuiluista vaan ylikansallisten huttumerkkien, elintasohypen, itsehalveksunnan ja itselle nauramisen rapaisista rappukäytävistä. Vaikka näkökulma oli puolalaisessa identiteetissä, näytelmä oli täysin vangitseva universaalimpi esitys huonosta kansallisesta itsetunnosta ja sen seurauksista. Miten monet meistä itäisistä/perifeerisistä/toisessa maailmansodassa tavalla tai toisella pahasti murjotuista Euroopan kansoista tunnemme itsemme koko maanosan mustiksi lampaiksi?

Väkisinkin tuli mieleen, että suomalainen yleisö kyllä ymmärtää, mitä pestyt jogurttipurkit, ruoantähteiden säästäminen ja leivän kunnioittaminen perimmiltään merkitsevät. Ja vaikka näytelmän nuori tyttö kyllästyy mummin ainaiseen pelkoon siitä, että toinen maailmansota tulee taas takaisin, viimeistään lopun traaginen käänne muistuttaa siitä, mikä on kirjoitettu talojemme kivijalkoihin. Sota vahingoitti tavalla, jota nykyinen pakonomainen viihde, pikselifantasmagoria ja yhdenmukaistuva elämäntapa eivät vieläkään kykene kokonaan kätkemään. Voi, mitä upeaa univormumaista IKEA-Tesco-roskalehti-einesruoka -Eurooppaa kohti olemmekaan menossa, kunhan vain saamme köyhemmät EU-maat mukaan tälle yhteiselle tuotetaivaan kassahihnalle.

Lämmin kädenpuristus näytelmäkirjailijalle, loistomimmi Dorota Masłowskalle – miten fantastista dialogia, miten väkivahvaa kykyä kertoa rinnakkaisia tarinoita! Näyttelijöiden miiminen nopeus ja taito taivutella nappiin jok’ikinen absurdi tilanne olivat hengästyttävää katsottavaa. Vaikka screeniltä näkikin vuorosanojen hersyvän koomisuuden, puolan kieli oli yhtä kaikki häkellyttävän kaunista kuunneltavaa. Monet lainasanat venäjän kielestä muistuttivat samantapaisesta maantieteellisestä teltanpaikastamme: omaan kieleemme olemme lainanneet vähän eri tavalla, mutta lainanneet yhtä kaikki.

Näytelmän lopun tapa kääntää komedia tragedian kautta oivallukseen oli rohkea veto, joka vaatii varmaa pokkaa. Ratkaisu toimi todella hyvin, sillä se sinetöi katsojan kokemuksen siitä määrätietoisuudesta, jolla näytelmä ja koko seurue meille puhuivat. Elämään(sä) perin pettynyt kyynikko ei olisi tohtinut lopuksi päätyä muuhun kuin lossiksi lyömiseen ja oman selustansa turvaamiseen, mutta Dorota Masłowska on toista maata.

Leppeään iltayöhön Korjaamolta lähtiessä vastaan rävähti Stadikalta kaikuva U2-räime. Mikäpä siinä, mutta samalla hykerrytti kun ajatteli, mitä kirpeän sarkastista näytelmän perheenäiti olisi lohkaissut ihan-mahtavasta-ja-vilpittömästä-maailmanparannusbändistä-ja-sen-konserttilippujen-hinnoista…

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.