Elokuun puolivälin jälkeen olen vaeltanut Tokoinrantaan joka kesä vuodesta 1995, jolloin arkkitehti Roy Mänttärin suunnittelema keltainen Huvila-teltta nousi paikalleen ensi kerran. Huvila on mainio tila konserteille, joista muistan muutamia isoja elämyksiä: Patti Smith, Laurie Anderson, Amadou&Mariam, Khaled, Mauno Järvelä ja Näppärit. . .
Paljonhan siellä on kuultu, nähty ja koettu, myös monia vähäisempiä kansainvälisiä tähtiä, mutta lapsiviulisti-näppärit loistavat mielessäni Huvilan tähdistä kirkkaimpina, joskin lainausmerkeissä toki. Pikemminkin Näppärit ovat suomalaisen musiikkikasvatuksen helmiä ja heidän primus motorinsa, kaustislainen muusikko Mauno Järvelä on ehdottomasti pedagogien pedagogi.
Tänä vuonna ajattelin häntäkin, kun seurasin torstaina huikean riemukkaasti svengaavaa kansanmusiikkiyhtye Friggiä. Sen kolmesta Järvelästä kaksi, viulistit Esko ja Alina ovat Maunon aikuisiksi muusikoiksi kasvaneita jälkeläisiä. Ja kolmaskin Järvelä, basisti-Antti, on sukua. Kesällä Kaustisella yleisöä villinnyt Frigg esiintyi nyt Louisianasta tulleen cajun-bändi Steve Rileyn & The Mamou Playboysin oivana lämppärinä. Soitto kuitenkin tempasi mukaansa niin, että ensi vuonna Frigg saattaisi olla pääesiintyjä Huvilassakin.
Kaikkiaan olen kuullut Huvilassa jo neljä konserttia ja täysikuu Töölönlahden yllä on valaissut paluuta kotiin. On ollut miltei vain unohtumattomia iltoja.
Huvila. Kuva: Nina Pätilä
Ainoastaan Paula Koivuniemen rakkauslaulujen konsertti oli pettymys, eikä se johtunut telttaa pommittavasta kaatosateesta, syksyn enteestä. Pääasiassa balladeista koostuva konsertti oli makuuni tekotaiteellinen ja äitelä, liian sokerinen. En sano, että suutari pysyköön lestissään. Ymmärrän, että pitkän linjan muusikko Koivuniemellä on tarve laulaa muutakin kuin tanssilavaiskelmiä. Ja olihan konsertissa myös hyvät hetkensä.
Pettymys ei johtunut siitäkään, että olin juuri kuullut Huvilan avauskonsertissa ruotsalaisen Lisa Nilssonin huikean illan, joka sekin huipentui herkkään rakkauslauluun. Nilssoninkaan laulut eivät välttämättä ole makuuni, mutta hän vain on niin monipuolinen ja professionaali. Sitä kuvastaa se, että hän esitti ehdotonta hiljaisuutta edellyttävän hauraan enkore-biisinsä huolimatta stadionilta kantautuvasta U2:n jyminästä, jonka sähkö lävisti koko öisen kaupungin.
Huvilan kuri on tiukentunut. Saliin ei ole ennenkään saanut tuoda juomia, mutta nyt moniin konsertteihin myydään paikkalippuja ja yleisöä patistetaan asettumaan ajoissa paikalleen, että konsertit pysyisivät aikataulussa. Chucho Valdésin oktetin verevässä kuubalaisillassa sai tanssia vain salin takaosassa.
Itse nautin Valdésin bändistä, istuen, joskin niin paljon, etten käsittänyt entisen kollegani, Helsingin Sanomien jazzkriitikon hapanta kommentointia pari päivää myöhemmin. Mutta kriitikothan eivät toki ole yksimielistä joukkoa, eivätkä kaikki voi pitää kaikesta. Siitä huolimatta, että muu yleisö kirkuisi riemusta hulluna. Eikä Valdés soittanutkaan puhdasta jazzia, joten se siitä. Toinen asia sitten on, kuuluuko musiikkikriitikon kommentoida laulajattaren/laulajan/esiintyjän ulkonäköä.
Lauantaina yleisö sai sitten revetä liitoksissaan, kun Shantel&Bucovina Club Orkestarin balkan-kuume täytti Huvilan. Ohjelmisto jatkuu taas ja tässä vähän namedroppingia: Martha Wainwright, Kimmo Pohjonen Kluster&Dakha Brakha, Mayra Andrade, Chisu ja Anna Puu...
Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti