Barbara Hannigan ja Susanna Mälkki Finlandia-talon keskustelutilaisuudessa 14.8. Kuva Saša Tkalčan.
Tuskin koskaan elämässäni on käynyt niin, että tahdostani huolimatta en ole kyennyt osoittamaan kiitollisuuttani esityksen päättyessä. Tuntui kuin yrittäisin juosta jostain kaukaa takaisin paikalle aplodeeraamaan mutta olen auttamattomasti myöhässä. Kurkusta kuului vain typerä inahdus kun yritin huutaa bravoota.
Nykysäveltäjä Luca Francesconin Etymo on kaunein koskaan "näkemäni" teatterikappale. Vain ääni riitti rakentamaan kaiken mitä teatteriin tarvitaan. Sopraano Barbara Hannigan ja äänisuunnittelijat ja -teknikot yhdessä Susanna Mälkin ja orkesterin kanssa synnyttivät kolmiuloitteisen myyttisen metsän josta ei halunnut takaisin.
Äänen käsittely samanaikaisesti akustisen esityksen kanssa ylsi samaan kuin hienovaraisimman liedin tulkit parhaimmillaan tai jopa sen yli! Mieleen nousi Meredith Monkin tapa surrealisesti hyödyntää sanoja ja tavuja mielentilan ilmaisuun ja ajoittain Arvo Pärtin minimalistisuus ja pyhyys. Hetken kuvittelin että olenkin jo nyt Kaija Saariahon uuden teoksen äärellä - ei sehän on vasta Salosen konsertissa!
Mutta tätä edelsi Yann Robinin käsittämättömän upea kontrabossoklarinetille omistettu sävellys Art of Metal III. Allain Billard nakutti, hiveli, nuoli ja piiskasi soitintaan ja tuntui siltä että Mälkillä olisi käsisään kuudes dimensio. Elektroniikka sekoittui solistiin ja orkesteriin hämärtäen täysin kuka soittaa ja missä. Franciscus Assisilaisen lintuja naakasta tikkaan lenteli pitkin Finlandia taloa ja jazzin sekoittuminen tähän kaikkeen oli tajuntaa hivelevä kokemus.
Pierre Boulezin Dialogue de l'ombre double klarinetille ja elektroniikalle oli moniuloitteisuudessaan äärimmäisen koskettava. Lopuksi soittaja seisoo mustissaan selin yleisöön. Teatteri oli taas siinä! Läpitunkeva viimeinen ääni oli sietokyvyn rajamailla mutta viilsi kuin viilsikin haavan korteksiin ja valo pääsi sisään.
On käsittämätöntä kuinka salliva ja ennakkoluuloton mies tämä yli 80-vuotias on! Moderni musiikki elää ja vetoaa tunteisiin kuin paraskin Maija Poppanen! Viimeisen 36 minuutin aikana jolloin soi ...explosante - fixe... kiitin siitä että sain olla ja elää - miksi juuri minä? Miksi juuri nyt? Kiitos Ensemble Intercontemporain!
Ohjaaja Kristiina Helin, joka jakoi konserttikokemuksen monen yhtä haltioituneen kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti