Icelandic Love Corporation: Tight, 2010. Valokuva: Vera Pálsdóttir Matkan tarkoituksena oli tutustua elo-syyskuussa Amos-museossa töitään esitteleviin Icelandic Love Corporationin (ILC) taiteilijoihin, heidän aivoituksiinsa, tekeillä oleviin teoksiinsa ja tietysti sopia käytännön järjestelyistä. Kun saavuin Reykjavikiin, ilta oli jo pitkällä, eikä ”rakkauden lähettiläitä” Eirúnia, Jonía ja Sigrúnia väsyneenä voinut valloittaa.
Aamun valjettua jo tovin taiteilijattaret olivat minua hotellissa vastassa. Eirún Sigurðardóttirin ja Jóní Jónsdóttirin olin tavannut viime syksynä Helsingissä, Sigrún Hrólfsdóttir oli taas uusi tuttavuus. Kahvittelun jälkeen suuntasimme kävelymme kohti satama-alueella sijaitsevaa studiota, joka on sisustettu entiseen varastorakennukseen neljää taiteilijaa ja taiteilijakollektiivia varten.
Joni kesken palaverin.
ILC:n kahdessa isossa huoneessa lojui vanhempia töitä rinnakkain uusille, keskeneräisille teoksille varatun materiaalin kanssa. Takimmaisen salin eli ”toimiston” peräseinällä oleville tussitauluille oli laadittu eräänlainen story board tai mind map kymmenine kuvineen, teksteineen ja kaavioineen. Sitä tutkimalla näyttelyn ideasisältö ja koostumus tulivat ymmärrettävästi esille tyhmemmällekin kuraattorille. Kun kolme taiteilijaa toimii yhdessä, on ideat havainnollistettava ja lausuttava selkeästi. Yksin työskentelevä taiteilijahan voi sen sijaan pitää kaiken päässään. Opin jotakin taiteilijoiden työmetodeista.
Eirún on tuohtunut Islannin tulliviranomaisten pohjattomaan byrokratiaan.
Huom! Taustalla Amos Anderson.
Tulevan näyttelyn anti on ILC:lle tyypillisen hurmaavan runsas ja rönsyilevä. Esillä tulee olemaan installaatioita, reliefejä, valokuvia ja videoita sekä lapsille ja nuorille suunnattu työpaja. Kaiken kruunaa performanssi Helsingin katukuvassa. Näyttelyn tematiikka on yhtä monipolvinen kuin käytössä olevat ilmaisumuodot.
Tarjolla on darvinistista evoluutiota, raamatun luomisoppia, syntymää ja kuukautiskiertoa, miehisyyttä ja naiseutta, softattujen glamourkuvien charmia ja niiden vastapainona erilaisia groteskeja ilmentymiä. Kaikki tämä on nähty kriittisen feministisen linssin läpi huumorilla ja ironialla höystettynä. Yhteisenä nimittäjänä kaikissa teoksissa on niin materiaaliltaan kuin aiheeltaan sukkahousut. Taiteilijoiden ateljee voisi nyt olla kaikkien niksipirkkalaisten ja nylonhörhöjen puuhakeskus. Olin lapsellisen innostunut näkemästäni.
Sigrún ja punainen (nylon)viiva.
Yöllä herätyskello ilmoitti ajan olevan 01.00. Hotellin respassa tiedettiin, että kaikki lennot Keflavikista oli siltä vuorokaudelta peruttu. Minulle suotiin ylhäältä käsin yksi lisäpäivä Reykjavikissa, jonka vietin osittain ILC:n studiossa kantamalla oman korteni kekoon teosten valmistuksessa. Samalla kun haastattelin taiteilijoita, sain taitella ohuesta rautalangasta vinon pinon runkoja nylonilla päällystettäviin ”sulkiin”; sovelsin siis Eirúnin isoäidiltään oppimaa tekniikkaa.
Blogisti tekee puhdetöitä eli "sukkahousuhöyheniä" ILC:n studiossa.
Taustalla Joni ja näyttelyn "story board".
Iltapäivällä tutustuin kiireettömästi Kuopion kokoiseen pääkaupunkiin, jossa kuitenkin on suurkaupungin runsas tarjonta ja pääkaupungin elkeet. Kiinnyin paikkaan tunti tunnilta yhä enemmän. Illalla piipahdin Sigurður Guðmundssonin, islantilaisen J.O. Mallanderin ja Carl-Erik Strömin, käsitteellisten valokuvatöiden upean näyttelyn avajaisissa. Sitten sain nukkua runsaat kuusi tuntia ennen pätsimäistä ruuhkaa Keflavikin lentoterminaalin check in -aulassa. Siellä kahden päivän matkustajat yrittivät samanaikaisesti päästä kotikoneisiinsa. Jonotin kaksi ja puoli tuntia. Helsinkiin laskeuduimme reilusti myöhässä. Myös minä, täysin Reykjavikin ja Icelandic Love Carporationinin lumoissa.
Kaj Martin, Amos Andersonin taidemuseon intendentti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti