Esirippu nousee. Katsomon eteen avautuu Alminsalin tyhjä näyttämö, jossa näkyy kaksi mikrofonia ja takana keskellä siististi viikattuja punaisia huopia pinossa. Mitään ei tapahdu, stilleben tuntuu kestävän ikuisesti. Sitten yleisön keskeltä nousee mies, joka kävelee lavalle ja alkaa riisua vaatteitaan. Kohta häntä seuraa toinen mies toiselta puolen katsomoa, sitten nainen ja niin edelleen. Eikä aikakaan, kun lavalla on yhdeksän tanssijaa alusvaatteissaan. Kohutun belgialaisen koreografin Alain Platelin teos Out of Context – for Pina on alkanut, yllättävästi.
Ja yllätystä riittää. Kaiuttimista alkaa kuulua härkien mylvintää ja tanssijat muuttuvat lavalla eläimiksi, jotka rupeavat tutustumaan toisiinsa nuuhkien kuin koirat, haistellen, päitään ja kylkiään hieroen. Vähitellen tunnelma vaihtuu ja äkkiä he ovatkin keskenään kirmaavia lapsia tai kohta ihmisiä, jotka ovat jollain tavalla vammaisia, liikuntarajoitteisia tai muuten vain ”normaalista” poikkeavia. Kaiuttimista kuuluvat äänet muuttuvat. Milloin alkaa hervoton diskoaminen teknomusiikin tahdissa, milloin musiikki on Bachin Ave Maria tai Khaledin Aicha, jossa yksi tanssijoista yrittää laulaa mukana. Näyttämöllä olevat mikrofonit ovat jatkuvassa käytössä, kun tanssijat muuttuvat laulajiksi tai alkavat äännellä välillä suorastaan kietoutuen mikrofoneihin. Yhdellä miestanssijalla on kuulokkeet koko ajan kaulallaan.
Out of Context – for Pina on lähes kahden tunnin esitys. Se on pelkistynyt ja samalla niin moniulotteinen ja runsas, että sitä on vaikea sanallistaa, hankala puristaa kirjalliseksi juoneksi. Minulle yhtenä yleisöstä, katsojana, teos oli elämys, joka ei päästä otteestaan. Tanssia, teatteria, performanssia – ja myös nykytaidetta. Mitään tällaista en ole ennen kokenut, vaikka paljon olen nähnyt ja kuullut, monesti vaikuttunut, usein myös työlääntynyt.
Koska kyseessä on ensimmäinen näkemäni Platelin teos, en osaa sijoittaa sitä mihinkään kontekstiin. Aivan, Out of Context – for Pina, onhan ainakin yksi yhteys, teos on omistettu viime vuonna kuolleelle tanssiteatterin keskeiselle uudistajalle Pina Bauschille. Platelillakin avainasemassa on huipputanssijoista koostuva tiivis ensemble, joka teoksen keinoin tarkastelee aika häijyn hauskasti kommunikaatiota, sen mahdollisuutta tai mahdottomuutta.
Tässä teoksessa yritetään kommunikoida eri kielillä, siis eleillä, ilmeillä, liikkeillä, kosketuksilla, äänillä ja äännähdyksillä. Puhetta ei juuri ole, laulua on, mutta pääasiassa ilmaisu lähtee lähinnä diskursiivisen kielen tuolta puolen, alitajunnasta ja ”luonnosta”, joka taitavien tanssijoiden käyttövoimana merkitsee kontrolloitua kontrolloimattomuutta.
”Selvää hullujenhuoneen hommaa”, huusi keski-ikäinen mies esityksen loputtua. Sama ääni, joka hetki sitten oli vaatinut yleisöstä itselleen tanssipartneria englanniksi pyytänyttä esiintyjää puhumaan suomea. Niinpä, Platelilla on kulttuurinen kontekstinsa, oivallan. Flaamien keskiaikaisessa taiteessa, kuten Hieronymus Boschilla, on se nykyihmisen kannalta moniselitteinen aiheensa, moraliteetti ”Narrien laiva”.
Siinä samassa laivassa olemme me kaikki, yhdessä ja jokainen yksin.
Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti