On siis kesä, ja nyt haluan kertoa kolme keväistä musiikkianekdoottia.
Ensimmäinen tarina: yhdessä vaiheessa kevättalvea aamuni olivat hyvin varhaisia ja säännöllisiä, joten miltei joka aamu matkalla metroasemalle minua tuli vastaan sama nuori poika. Hän oli pitkänhuiskea honkkeli, koko hellyttävä olemus pelkkää nopeasti kasvanutta luisevaa raajaa. Hänen olemuksestaan arvelin, että hän oli luultavasti lievästi kehitysvammainen. Mutta olennaista oli se, mitä hänen korvillansa keikkuvat mp3:n kuulokkeet saivat hänessä aikaiseksi. Hän huitoi ja tanssahteli mennessään, kasvot autuaina kohti lyijynharmaata taivasta käännettyinä. Käsillään hän viittoili tahtia ja tanssitti kivitaloja ympärillään. Juuri tuolta mielimusiikki tuntuu, mutta yleensä emme kehtaa näyttää sitä. Ilmeen pitää olla sitä coolimpi, mitä huimemmin musiikki viistää. Vastaantanssiva nuorimies ei tuntenut estoja, vaan ilmaisi koko kehollaan, mitä musiikki sai hänessä aikaiseksi.
Toinen tarina: suunnilleen samassa kohdassa, jossa usein näin huitovan pojan, tuli puolestaan myöhään iltapäivällä vastaan soittotunnille meneviä kouluikäisiä. Viulukotelon tai nuottikassin kantajissa näkyi silloin tällöin painava omatunto: olisi jälleen kerran pitänyt harjoitella enemmän, taas jäi edellisen illan hosumiseksi. Pää painuksissa laahustava lapsi heitti katuun jännityksen ja riittämättömyyden varjon. Tuli elävästi mieleen omat muinaiset viulutunnit ja niiden aiheuttama painolasti. Mutta kun tunnin päästä kauppareissulta palatessani näin samojen skidien kirmaavan opiston ovesta, ilme oli toinen. Mikä iloinen ylpeys – ei se nyt niin hullusti mennytkään. Itse asiassa oli hauskaa. Ja uusi läksykappale on aika jännä. Viikon päästä taas nähdään ja jatketaan tästä.
Kolmas tarina: lauantaina 5.6. oli tyttären alakoulun kevätjuhlat. Koko kuudes luokka-aste, yläkouluun lähtevä, marssi juhlan loppupuolella estradille ja lauloi Tavaramarkkinoiden kappaleen Kevät. Kuvittelepa. Kaksitoistavuotiaat tytöt ja pojat juhlavaatteissaan, isona rivistönä, laulamassa sitä sielua kivistävän kaunista melodiaa – ja ”Kuljen Hakaniemen rantaan/ sydän ei tunne, mutta jalat vielä kantaa/ Kevät/ pystynkö mitään antaan?/ Sinä tarjosit salmiakkia,/ minä olin hölmö, panin peliin koko elämän”. No eipä siinä voinut kuin vollottaa.
Nenän niistämisen jälkeen katselin noita sulokkaan viattomia olentoja, joilla ei onneksi ole vielä aavistustakaan, miksi aikuiset kuivailivat silmiään tuota kaikkien aikojen bänks-kappaletta kuunnellessaan. Osan lapsista muistan jo päiväkodin eskariryhmän läksiäisistä, joissa he lauloivat Peppi Pitkätossun jäähyväislaulun, ja äidit (ja muutamat isätkin) itkivät ääneen. Silloinkaan yhdenkään lapsen ääni ei värähtänyt kuten ei nytkään. Voi ihanaa tietämättömyyttä! Salmiakkilaulu oli heistä varmaan ihan sympaattinen vaikka jotenkin synkkä. Kovasti ne keski-ikäiset näyttivät otetuilta laulusta, joka soi radiossa 1980-luvun puolivälissä. Niillä taisi olla silloin jotain elämää tekeillä, siellä Hakaniemen rannassa kävellessään. Rakas Hakaniemen ranta, löytäkööt nuo uudet sukupolvet sinut sitten kun on heidän aikansa ymmärtää, mistä lauluissa lauletaan.
taiteiden fani ja faniudestaan onnellinen
Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Anna Kortelainen, Jani Toivola, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti