288 000 kävijää, ja vähintään yhtä monta muistoa

Gottberg-Kåhre Project. Kuva Jussi Tiainen.
Tänne menen vielä uudestaan rauhoittumaan. Avoinna 2.11. asti.

Klikkasin juuri sähköpostin lähetä-nappia ja pistin maailmalle tiedotteen, jossa kerrottiin Juhlaviikkojen ylittäneen kävijätavoitteensa tänä vuonna.

Kävijöitä oli kaikkiaan huikeat 288 000, joista maksullisiin tapahtumiin osallistui 92 000 ja ilmaistapahtumiin 196 000. Ne ovat oikeasti ihan hurjan isoja lukuja. Ja on hankala käsittää, että jokaisen luvun takana on oikeasti joku, joka on kokenut jotakin ihan omalla tavallaan.

Parhaita hetkiä itselle festivaalin aikana ovat lämpiöissä vietetyt hetket. Ennen ja jälkeen esitysten, ja väliajalla. Silloin voi ajautua keskusteluun kävijöiden kanssa ja kuulostella tuntemuksia. Tai sitten vain ihan röyhkeästi salakuunnella.

Se, että on kuullut jonkun liikuttuneen tai ärsyyntyneen tai löytäneen jotakin uutta, on parasta mitä festivaalityöläinen voi saada. Kollegani Saara kerää parhaillaan muistoja tämän vuoden Juhlaviikoilta, niiden lukeminen tulee antamaan voimia tuleviin viikkoihin kun on taas vaikea sopeutua normaaliin päivärytmiin.

Oma TOP 3 vuodelta 2009 tuntuu nyt tältä:
- Ensemble Intercontemporainin Finlandia-talon konsertin ensimmäinen osa, jolloin kuultiin Robinin Art of Metal III ja Francesconin Etymo. Olin aivan hurjan väsynyt ja istuin ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin aloillani puoli tuntia ilman häiriötä. Art of Metal III:ssa pulputtanut ja kolissut kontrabassoklarinetti etenkin vei toiseen todellisuuteen.
- Ane Brun Huvilassa. Kun keväällä kuulin Anen tulosta Huvilaan, taisin vähän kiljua riemusta. Ihana artisti, jonka musiikin arvasin toimivan teltassa loistavasti. Ja niinhän se teki. Big in Japan vain jäi puuttumaan...
- Kinopiha, ja etenkin Wim Wendersin Berliinin taivaan alla. Istuin toimistolla ja katselin leffaa työhuoneen ikkunasta. Lasipalatsin sisäpiha huokui nostalgiaa, lämpöä ja ehkä vähän romantiikkaakin.

Maarit Kivistö, Juhlaviikkojen tiedottaja, joka eilen tutustui siirtolapuutarhaansa kuukauden tauon jälkeen - nyt tarvitaan sirppiä, viikatetta ja ehkä macheteakin.

Ohi on!

Kuva: Saša Tkalčan

Olo on haikea, helpottunut, riehakas ja tyhjä: lähes kolmiviikkoinen festarirupeama on vihdoin takana. Uskollisia ja uusia Juhlaviikkojen ystäviä oli tänäkin vuonna ilahduttavan monta, kiitos teille kaikille.

Tällä hetkellä päällimmäisenä on lähinnä epäusko siitä, että nyt se sitten loppui. Tunteet ja kokemukset ovat iloista sekamelskaa, josta on vaikea eritellä yksittäisiä huippuhetkiä. Eilinen Laurie Andersonin ja Lou Reedin Huvila-keikka aiheuttaa yhä kylmiä väreitä. Avajaisviikonloppuna Ensemble Intercontemporainin konsertissa kuultu nykymusiikki oli itselleni uusi ja hämmentäväkin tuttavuus. Iloisin yllätys oli venäläinen Teatr Licedei -klovniryhmä. Hullunkurisen perheen musta huumori valloitti niin, että viimeistään esityksen puolivälissä tajusin nauravani tuolilla kaksinkerroin.

Tiukan tapahtumaputken jälkeen pientä kulttuuriähkyä on havaittavissa. Syksyyn voi kuitenkin ottaa pehmeän laskun. Amos Andersonin taidemuseossa on 2.11. asti nähtävillä Susanne Gottbergin ja Markus Kåhren yhteisnäyttely – suosittelen kaikille teokseen astumista. Myös Nagisa Oshiman retrospektiivi jatkuu Orionissa 12.9. saakka.

Tai sitten voi olla hetken paikallaan ja kuunnella hiljaisuutta….

Saara Oranen, Juhlaviikkojen tiedottaja, joka ähkystään huolimatta odottaa jo seuraavia kulttuuririentoja.