Juhlaviikot 2011

Juhlaviikkojen vuoden 2011 blogi päivittyy osoitteessa helsinginjuhlaviikot.tumblr.com.

Kiitos kaikille tämän blogin lukijoille, siirryttehän mukanamme uuteen osoitteeseen!

Juhlaviikkojen ohjelmisto on nyt julkaistu, lisätietoja www.helsinginjuhlaviikot.fi

Suomista ja sallimista

Minulle tämän kesän Juhlaviikot tiivistyi Chisun perjantaisen Huvila-konsertin paratiisilliseen tunnelmaan. 1920-luvun Berliinin yökerhotunnelmaa höystettynä Blondien ja Nina Hagenin tapaisilla mielleyhtymillä – tämä oli minun fiilikseni, kullakin kuulijalla oli tietenkin omansa.

Mutta Chisun taivaallisen koskettavan ja tanssittavan musiikin ohella haltioittavaa oli kollektiivisesti jaettu kokemus. Yleisö näki edessään nuoren naisen, joka hemmetti vieköön osaa. Naisen joka on aivan ilmeinen monilahjakkuus. Ja yleisö soi ja salli sen hänelle ja otti kaiken vastaan ilosta kiljuen, antautuen ja huokuen.

Paitsi että Chisun konsertista sai uskomattoman onnihumalan ja siivet selkäänsä ja uskoa suunnilleen ihan kaikkeen tekemiseen ja menemiseen, se antoi myös puskurin kaikkea vihamielisyyttä ja epäluuloa vastaan. Tulipa lähikuukausina kaamoksen mukana ihan mitä tahansa, riittää kun sulkee silmänsä ja muistaa ylös alas hyppivän Chisun ja hänen riemastuneen, vimmatusti pomppivan yleisönsä. No näin toimii kulttuuri. Tuntee yhteyden muihin ihmisiin, tuntee olevansa kokonaan olemassa ja elossa, tuntee olevansa höpsö ja tosissaan ja liikutettu ja naurussa suin ja läsnä juuri tässä juuri nyt.

Tämän kesän Juhlaviikoilla olin todella vaikutettu puolalaisesta teatterista, ukrainalaisesta kvartetista ja monesta muusta – mukaan lukien katujen ihmisvirroista, ratikoissa toisilleen puhuvista ihmisistä, poeettisista tapahtumista julkisilla paikoilla, joiden poetiikka on yleensä piilossa. Viime vuonna kuuntelin Juhlaviikoilla vain klasaria, monestakin syystä; tänä kesänä oli toisenlaisten kinkerien vuoro.

Entäpä ensi kesänä? Kevättä tohtii ruveta odottamaan talvipäivänseisauksena eli 22.12.2010. Ensi kesänä monet asiat ovat toisin. On eletty yksi pitkä talvi, tehty töitä, rakastettu, naurettu, kiukuteltu ja itketty ja pyydetty anteeksi ja hymyilty. On jaksettu, suotu ja sallittu.







Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Jäähyväiset

Syksyn ensimmäinen viikonloppu olisi sujunut täysin Gustav Mahlerin ja kuoleman pohdiskelun merkeissä, ellei väliin olisi osunut teemana lupaus itse elämästä, erään pienen pojan kaksivuotisjuhlat.

Kuolemaa tehtiin jo lauantaina Lucino Viscontin kulttielokuvassa, jonka loputtua eräs katsoja puhkui pettymystään. ”Ei Mahler kuollut Venetsiassa, niin kuin tässä elokuvassa väitetään. Miksi taide saa vääristellä totuutta!”, hän puuskahti. Viscontin elokuva ”Kuolema Venetsiassa” (1971) on lähes 40-vuotias ja suututtaa yhä! Olen nähnyt sen monta kertaa, mutta adrenaliini ei noussut nyt. Se tuntui niin pitkäveteiseltä ja hidastempoiselta, että nukutti. Mutta Mahleriinhan siinä viitataan: hänen viidennen sinfoniansa sävelet soivat taustalla, kun brittinäyttelijä Dirk Bogarde esittää koleraan kuolevaa, elämänsä viime hetkilläkin esteettisten kysymysten kanssa painiskelevaa säveltäjä Gustav von Aschenbachia. Elokuva kuitenkin perustuu Thomas Mannin novelliin ja on sanottu, että päähenkilö on oikeastaan kirjailija Mannin omakuva. Se taiteen totuudellisuudesta.

Eräälle aikakaudelle ja elämäntavalle jätetään jäähyväisiä. Taidekäsitykset muuttuvat. Puitteet tarjoaa laguunien ja palatsien Venetsia, jota moni taiteilija on rakastanut ja jossa niin moni on kuollut.

Jäähyväisiä jätettiin myös Kansallisteatterissa koetussa belgialaisen Anna Teresia de Keersmaekerin ja ranskalaisen Jérôme Balin koreografiassa ”3Abschied”, jonka musiikkina on kuulas, mysteerien täyttämä viimeinen osa Mahlerin sävellyksestä ”Das Lied von der Erde”, laulu maasta. ”3Abschied” on nykytaiteilijoiden hämmentävä tulkinta, tanssi-, konsertti- tai performanssiesitys, jossa lavalla on yhden tanssijan, koreografi de Keersmaekerin lisäksi, livenä soittava kamariorkesteri solisteineen.

Jätettiin siis useita jäähyväisiä ja monta taiteilijaa, monta ihmistä, sai pohtia suhdettaan kuolemaan. Lähtökohtana oli Anna Teresa de Keersmaekerin halu tehdä koreografia musiikkiin, jonka teksti perustuu Hans Bethgen kiinalaisen tradition mukaan kirjoittamaan runoon ”Hyvästijättö” (suom. Juha Siltanen). Jotain hyvin henkilökohtaista on esityksessä, jonka äärellä katsojat pääsevät seuraamaan Mahlerin musiikin tanssija-koreografissa herättämää prosessia, eikä se etene täysin huumoritta eikä kitkatta. Ei elämäkään ole kitkatonta. Tarvitaan ’ulkopuolinen’, katsomosta lavalle nouseva ihminen, esityksen toinen koreografi Bel. Hän virittää de Keersmaekerin, Mahlerin musiikin ja kuoleman välistä vuoropuhelua sekä kääntää näistä osatekijöistä rakentuvaa sommitelmaa asentoon, josta esityksen melankolinen tematiikkaa näkyy selvemmin, rujommin.

Vai näemmekö me maan tilasta huolestuneet ihmiset runon vuorille? Kiinnostavan esityksen jälkeinen tunne oli hämmennys. Pieniä olemme Mahlerin musiikin edessä, vielä vähäisempiä kohdatessamme kuoleman.

Jäähyväisiä jätän minäkin, blogikriitikko, nyt Helsingin juhlaviikoille 2010. Kausi on ollut haastava. Harvinaisen monia elämyksiä olen kokenut, monia pääasiassa upeita teoksia kuullut ja nähnyt, myös klassista musiikkia, teatteria ja sirkusta. Välillä toivoin, että festivaalikausi levittäytyisi pitemmälle ajalle, että ehtisi nähdä, kokea ja kuulla enemmän, rauhassa, ja vielä marraskuussakin…

Kaikesta koetusta on vaikea laatia Top3 -listaa tekemättä vääryyttä hienoille elämyksille, esityksille ja teoksille, jotka eivät ole mukana tässä. Seuraava olkoon kriitikon listani, kaikesta huolimatta.
1. Kimmo Pohjonen Kluster&Dakha Brakha Huvilassa (”riemastuttava konsertti, huikeaa yhteismusisointia”). 2.Mayra Andrade Huvilassa (”laulaja ja soittajat puhalsivat lämpimät tuulet etelästä: obrigado!”) 3. Helsingin Taidehallin Isaac Julien -näyttely (”huikea elokuvainstallaatio lomittuu tilaan ja katsojan ruumiilliseen kokemukseen”), joka jatkuu vielä yli kuukauden.








Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Mä haluan olla tyttö!

Olen ollut viime perjantaina keikan jälkeen niin tiloissa, että en ennen tätä päivää pystynyt edes ajattelemaan kirjoittamista. Viime perjantain Huvila-keikka by Anna Puu ja Chisu oli upea kuten odottaa saattoi.

Ensin lavalle paukutti piikkareissa ja sukkanauhoissa menemään ihana Chisu ja toisella puoliskolla samalla stagella jorasi itsensä supistuksien partaalle eräs tuleva mama. Kitara mahan päällä ja säteilevä aura ympärillään. Seuralaisenani oli vastikään äidiksi tullut ystäväni. Iltaa oli odotettu ja valmisteltu pitkään. Alussa jännitin ystäväni reaktioita keikan suhteen. Mitä mahtaa ajatella toisinaan “enemmän taiteilijaksi" tunnustautuva ystäväni näistä pop-naisista? Kolmannen biisin kohdalla ystäväni kuitenkin huusi korvaani: ”tää on niin voimauttavaa!” Alkusetin vain tuijotimme silmät nauliintuneina. Ilta päättyi transsinomaiseen hyppelyymme lavan edustalla. Stagella Anna ja Chisu ja molempien bändit.

Mieleen iski vanha muisto ala-asteelta. Tytöillä oli jo silloin paljon kivempaa kuin pojilla. Jo siinä iässä tytöillä oli ilmiömäinen kyky saada asiat tapahtumaan ja aina oli mielettömän hauskaa. Kaiken mitä tytöt teki ne teki täysillä…huusi, nauroi, itki ja tappeli. Pojat samaan aikaan toisaalla potkivat kiviä ja murahtelivat. On ne pojatkin siitä onneksi kehittyneet, mutta kyllä tytöissä on enemmän voimaa.

Keikan jälkeen kävelimme ystäväni kanssa Tokoinrannassa molemmilla pulssi tuhat. Antakaa mulle kynää ja paperia nyt, mä kirjoitan kirjan, laulan levyllisen biisejä tai puran ja kokoan ympyrätalon uudestaan. Ainakin nyt tuntuu siltä että pystyn mihin vaan!

Kiitos Anna ja Chisu!







Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Kiovan korvahiipat

Ukrainalaiset rumpushamaanittaret kuulostavat hieman indie-dokkarin apurahahakemukselta, mutta jos kerran kyseessä on Kimmo Pohjosen löytö ja suositus, niin… Tuskin kovin moni meistä Huvila-teltassa vartoen istuksijoista oli ollut koskaan Kiovassa tai Kazanissa ukrainalaisen Dakha Brakhan keikalla, mutta ilmassa oli luottavaista uumoilua.

Mutta suunnilleen viiden tahdin jälkeen oli selvää, että kyseessä ei ollut vain jokin kohteliaasti kiinnostava tapaus, vaan vimmaisen hauska ja vangitsevan taidokas kvartetti. Jo esiintymisasut, (naisten paljettikimaltavat morsiusasuntapaiset ja karvahiipat sekä partasuukaiffarin halatti) viestittivät että nämä artistit eivät ota itseään liian vakavasti. Mutta mikään pellehyppykään ei todellakaan ollut kyseessä, vaan helskutin vaikuttava slaavilainen draama höystettynä hilpeällä ironialla. Kielellisesti me yleisössä olimme täysin pihalla, mutta silti instrumenttien ja moniäänisen lauluharmonian tuloksena oli suorastaan visuaalinen tai elokuvallisen kertova vaikutelma. Ja mitä ukrainan kieleen tulee, niin kurkkasin netistä, miten bändin nimi kirjoitetaan kyrillisillä kirjaimilla. Ja vähän niin kuin arvasinkin, sen voisi ihan näpsäkästi translitteroida suomeksi ”Daha Braha”, koska emme tarvitse k-kirjainta Tšehovinkaan h-kirjaimen eteen toisin kuin angloamerikkalaiset. Tulisi nimittäin lausuttua kvartetin nimi oikein, pehmeästi h-kirjaimilla huokaillen.

Joskus musiikin luonnehtiminen shamanistiseksi tarkoittaa käytännössä puuroutuvaa monotoniaa, pitkäveteistä junnaavaa improvisointia ad infinitum tai Kaustis-heavyusereiden inside-juttuja. Nyt oli toisin, vaikka alkuvoima ja shamanismi kvartettiin liitetäänkin. Dakha Brakhan musiikki oli suoraan aisteja puhuttelevaa, ihailtavan puhtaasti sekapäisen omalaatuista, melodista ja hivelevän kaunista ja välittömästi iholle käyvää. Ja lopun Pohjos-Kluster-Dakha Brakha-”yhtyminen” (käyttääkseni Pohjosen ilmaisua) oli ihan oikeasti hurmoksellista. Teltta pullisteli, kun yleisö rummutti takaisin, sillä eteläiset karvahiipat todella tavoittivat ja valloittivat pohjoiset mököttäjät. Juhlaviikkojen ”Altistu uudelle”-kehotus toteutui ihan nappiin.






Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Narrien laiva

Esirippu nousee. Katsomon eteen avautuu Alminsalin tyhjä näyttämö, jossa näkyy kaksi mikrofonia ja takana keskellä siististi viikattuja punaisia huopia pinossa. Mitään ei tapahdu, stilleben tuntuu kestävän ikuisesti. Sitten yleisön keskeltä nousee mies, joka kävelee lavalle ja alkaa riisua vaatteitaan. Kohta häntä seuraa toinen mies toiselta puolen katsomoa, sitten nainen ja niin edelleen. Eikä aikakaan, kun lavalla on yhdeksän tanssijaa alusvaatteissaan. Kohutun belgialaisen koreografin Alain Platelin teos Out of Context – for Pina on alkanut, yllättävästi.

Ja yllätystä riittää. Kaiuttimista alkaa kuulua härkien mylvintää ja tanssijat muuttuvat lavalla eläimiksi, jotka rupeavat tutustumaan toisiinsa nuuhkien kuin koirat, haistellen, päitään ja kylkiään hieroen. Vähitellen tunnelma vaihtuu ja äkkiä he ovatkin keskenään kirmaavia lapsia tai kohta ihmisiä, jotka ovat jollain tavalla vammaisia, liikuntarajoitteisia tai muuten vain ”normaalista” poikkeavia. Kaiuttimista kuuluvat äänet muuttuvat. Milloin alkaa hervoton diskoaminen teknomusiikin tahdissa, milloin musiikki on Bachin Ave Maria tai Khaledin Aicha, jossa yksi tanssijoista yrittää laulaa mukana. Näyttämöllä olevat mikrofonit ovat jatkuvassa käytössä, kun tanssijat muuttuvat laulajiksi tai alkavat äännellä välillä suorastaan kietoutuen mikrofoneihin. Yhdellä miestanssijalla on kuulokkeet koko ajan kaulallaan.

Out of Context – for Pina on lähes kahden tunnin esitys. Se on pelkistynyt ja samalla niin moniulotteinen ja runsas, että sitä on vaikea sanallistaa, hankala puristaa kirjalliseksi juoneksi. Minulle yhtenä yleisöstä, katsojana, teos oli elämys, joka ei päästä otteestaan. Tanssia, teatteria, performanssia – ja myös nykytaidetta. Mitään tällaista en ole ennen kokenut, vaikka paljon olen nähnyt ja kuullut, monesti vaikuttunut, usein myös työlääntynyt.

Koska kyseessä on ensimmäinen näkemäni Platelin teos, en osaa sijoittaa sitä mihinkään kontekstiin. Aivan, Out of Context – for Pina, onhan ainakin yksi yhteys, teos on omistettu viime vuonna kuolleelle tanssiteatterin keskeiselle uudistajalle Pina Bauschille. Platelillakin avainasemassa on huipputanssijoista koostuva tiivis ensemble, joka teoksen keinoin tarkastelee aika häijyn hauskasti kommunikaatiota, sen mahdollisuutta tai mahdottomuutta.

Tässä teoksessa yritetään kommunikoida eri kielillä, siis eleillä, ilmeillä, liikkeillä, kosketuksilla, äänillä ja äännähdyksillä. Puhetta ei juuri ole, laulua on, mutta pääasiassa ilmaisu lähtee lähinnä diskursiivisen kielen tuolta puolen, alitajunnasta ja ”luonnosta”, joka taitavien tanssijoiden käyttövoimana merkitsee kontrolloitua kontrolloimattomuutta.

”Selvää hullujenhuoneen hommaa”, huusi keski-ikäinen mies esityksen loputtua. Sama ääni, joka hetki sitten oli vaatinut yleisöstä itselleen tanssipartneria englanniksi pyytänyttä esiintyjää puhumaan suomea. Niinpä, Platelilla on kulttuurinen kontekstinsa, oivallan. Flaamien keskiaikaisessa taiteessa, kuten Hieronymus Boschilla, on se nykyihmisen kannalta moniselitteinen aiheensa, moraliteetti ”Narrien laiva”.

Siinä samassa laivassa olemme me kaikki, yhdessä ja jokainen yksin.








Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Fuck you!

Tänä aamuna istun ja mietin, mikä oikeastaan on roolini Juhlaviikkojen bloggaajana. Tulisiko minun olla kriittisempi kaikkea kokemaani kohtaan, ettei homma näyttäisi maksetulta mainokselta ja minusta välittyisi älykkäämpi kuva.

Tosiasioita on kuitenkin kaksi. Tähän astiset elämykset Juhlaviikoilla ovat olleet ainutlaatuisia ja oman taiteen kulutukseni huippuhetkiä. Toinen tosiasia on, että uteliaisuuteni ja loputtoman hyvää näkevän röntgenkatseeni johdosta olen jopa päätynyt juontamaan Suomen Big Brotheria. Moni kysyi silloin miksi. Oma mieleni sanoi miksei. Uusi maailma, uusi mahdollisuus ymmärtää, hahmottaa, punnita ja muodostaa maailmankuvaansa. Sama pätee taiteeseen sekä muihin kansanjuhliin. Olen tänä vuonna käynyt elämäni ensimmäisessä hevikonsertissa sekä jääkiekko-ottelussa.

Eilen istuin Huvilassa ja lavalle asteli Martha Wainwright. Lähtökohtaisesti olemme Marthan kanssa vastakohtia. Kuten nainen itse illan aikana totesi: ”I like to leave things on a bitter note.” Minä en. Odotukseni olivat korkealla ja aluksi emme meinanneet löytää yhteistä säveltä lainkaan. Naisen tapa katsoa maailmaa haavojen kautta rupesi tökkimään. Mietin hetken ja päätin kiivetä ärtymykseni yli. Löysin säteilevän,valovoimaisen naisen, joka olemuksellaan muistutti elämän haavoittuvaisuudesta ja siinä “ikävä kyllä” piilevästä ihmisyydestä ja kauneudesta. Puhtaus ei sittenkään ehkä ole kauneinta. Itse aina täydellisiä kuvia metsästäneenä tämä on suuri oivallus. Konsertin aikana tuli olo että haluaisin sanoa fuck you! En vielä uskaltanut, mutta kasvatan vitutusta sisälläni : )

Rufus ei koskaan minua verhon raosta bongannut ja Carl Philip kuulemma suunnittelee kihloja tyttöystävänsä kanssa, mutta konsertin aikana katseeni kiinnittyi uuteen ihmiseen. Voisikohan hänen kanssaan lähteä rakentamaan yhteistä ruman kaunista maailmaa?







Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.