Tänä aamuna istun ja mietin, mikä oikeastaan on roolini Juhlaviikkojen bloggaajana. Tulisiko minun olla kriittisempi kaikkea kokemaani kohtaan, ettei homma näyttäisi maksetulta mainokselta ja minusta välittyisi älykkäämpi kuva.
Tosiasioita on kuitenkin kaksi. Tähän astiset elämykset Juhlaviikoilla ovat olleet ainutlaatuisia ja oman taiteen kulutukseni huippuhetkiä. Toinen tosiasia on, että uteliaisuuteni ja loputtoman hyvää näkevän röntgenkatseeni johdosta olen jopa päätynyt juontamaan Suomen Big Brotheria. Moni kysyi silloin miksi. Oma mieleni sanoi miksei. Uusi maailma, uusi mahdollisuus ymmärtää, hahmottaa, punnita ja muodostaa maailmankuvaansa. Sama pätee taiteeseen sekä muihin kansanjuhliin. Olen tänä vuonna käynyt elämäni ensimmäisessä hevikonsertissa sekä jääkiekko-ottelussa.
Eilen istuin Huvilassa ja lavalle asteli Martha Wainwright. Lähtökohtaisesti olemme Marthan kanssa vastakohtia. Kuten nainen itse illan aikana totesi: ”I like to leave things on a bitter note.” Minä en. Odotukseni olivat korkeallaja aluksi emme meinanneet löytää yhteistä säveltä lainkaan. Naisen tapa katsoa maailmaa haavojen kautta rupesi tökkimään. Mietin hetken ja päätin kiivetä ärtymykseni yli. Löysin säteilevän,valovoimaisen naisen, joka olemuksellaan muistutti elämän haavoittuvaisuudesta ja siinä “ikävä kyllä” piilevästä ihmisyydestä ja kauneudesta. Puhtaus ei sittenkään ehkä ole kauneinta. Itse aina täydellisiä kuvia metsästäneenä tämä on suuri oivallus. Konsertin aikana tuli olo että haluaisin sanoa fuck you! En vielä uskaltanut, mutta kasvatan vitutusta sisälläni : )
Rufus ei koskaan minua verhon raosta bongannut ja Carl Philip kuulemma suunnittelee kihloja tyttöystävänsä kanssa, mutta konsertin aikana katseeni kiinnittyi uuteen ihmiseen. Voisikohan hänen kanssaan lähteä rakentamaan yhteistä ruman kaunista maailmaa?
Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.
Huvilalla esiintynyt Balkan-musiikin kuuma nimi Shantel & Bucovina Club Orkestar osoitti Juhlaviikkojen erityisen piirteen - se kokoaa samanhenkisiä ihmisiä. Paikalla oli spontaanisti jopa kymmeniä ystäviäni. Yksin, kaksin, neljin minä ja kaltaiseni olimme kokoontuneet teltalle itäeurooppalaista, orientaalisesti maustettua ravintolahumppaa kuuntelemaan. Nekin, joita en tuntenut, vaikuttivat sellaisilta, jotka voisin tuntea. 30-40-vuotiaita kulttuuria sivuavilla aloilla työskenteleviä riitti. Punavuori, Käpylä ja Kallio; vaihteettomat retropyörät teräsaitaa vasten odottamassa.
Niinpä olinkin keikkaan hyvin tyytyväinen, vaikka puuduin musiikkiin puolessa tunnissa. Tuntui kuin kaikki biisit olisivat samaa, toki hyvin reipasta ja mahtavasti sovitettua, humppaa. Ei se mitään. Viihdyin baarin puolella lopun keikkaa ja ilmassa oli suuren kulttuurijuhlan tuntu.
Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.
Kehuskelin ystävälleni viikonloppuna, että jälleen maanantaina Huvilassa oletettavasti räjähtää, kun Martha Wainwright astuu lauteille Piaf-lauluillan merkeissä. Ystäväni rupesi pohtimaan, mahtaako Marthaa ottaa päähän kun kaikki tietävät hänet Rufuksen siskona ja mahdollisesti ihmiset tulevat myös paikan päälle nähdäkseen millainen se Rufuksen sisko nyt on. Onko se nyt yhtä valloittava kuin veljensä?
Tässä kohtaa minun oli pakko oikaista ystävääni ja todeta, että niin paljon kuin Rufuksesta ja meidän yhteisestä tulevaisuudestamme Amerikassa haaveilenkin (jos Ruotsin prinssi Carl Philip ei suostu kosintaani, niin kakkosvaihtoehtona lasteni isäksi on Rufus Wainwright), niin olen itseasiassa kuullut Marthasta ennen kuin olin ikinä tullut tietoiseksi Rufuksen olemassaolosta. Piaf-iltaa on ainakin New Yorkissa hehkutettu useaan otteeseen, joten odotukset illan suhteen ovat korkealla!
Omaan illan fantasiaani tosin kuuluu, että Rufus on tullut siskonsa seuraksi Helsingin keikalle ja takahuoneen verhon välistä Rufuksen katse nauliutuu eturivissä istuvaan tumman karismaattiseen suomalaiseen näyttelijään. Rufus lähettää jonkun Marthan possesta tuomaan eturivin miehelle viestin, jossa lukee ”I normally never do this but….i can’t get my eyes off of you. Would you join us for dinner after the show….love Rufus, Martha Wainwright's brother.”
Illalla Huvilassa kohdataan!
Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.
Elokuun puolivälin jälkeen olen vaeltanut Tokoinrantaan joka kesä vuodesta 1995, jolloin arkkitehti Roy Mänttärin suunnittelema keltainen Huvila-teltta nousi paikalleen ensi kerran. Huvila on mainio tila konserteille, joista muistan muutamia isoja elämyksiä: Patti Smith, Laurie Anderson, Amadou&Mariam, Khaled, Mauno Järvelä ja Näppärit. . .
Paljonhan siellä on kuultu, nähty ja koettu, myös monia vähäisempiä kansainvälisiä tähtiä, mutta lapsiviulisti-näppärit loistavat mielessäni Huvilan tähdistä kirkkaimpina, joskin lainausmerkeissä toki. Pikemminkin Näppärit ovat suomalaisen musiikkikasvatuksen helmiä ja heidän primus motorinsa, kaustislainen muusikko Mauno Järvelä on ehdottomasti pedagogien pedagogi.
Tänä vuonna ajattelin häntäkin, kun seurasin torstaina huikean riemukkaasti svengaavaa kansanmusiikkiyhtye Friggiä. Sen kolmesta Järvelästä kaksi, viulistit Esko ja Alina ovat Maunon aikuisiksi muusikoiksi kasvaneita jälkeläisiä. Ja kolmaskin Järvelä, basisti-Antti, on sukua. Kesällä Kaustisella yleisöä villinnyt Frigg esiintyi nyt Louisianasta tulleen cajun-bändi Steve Rileyn & The Mamou Playboysin oivana lämppärinä. Soitto kuitenkin tempasi mukaansa niin, että ensi vuonna Frigg saattaisi olla pääesiintyjä Huvilassakin.
Kaikkiaan olen kuullut Huvilassa jo neljä konserttia ja täysikuu Töölönlahden yllä on valaissut paluuta kotiin. On ollut miltei vain unohtumattomia iltoja.
Huvila. Kuva: Nina Pätilä
Ainoastaan Paula Koivuniemen rakkauslaulujen konsertti oli pettymys, eikä se johtunut telttaa pommittavasta kaatosateesta, syksyn enteestä. Pääasiassa balladeista koostuva konsertti oli makuuni tekotaiteellinen ja äitelä, liian sokerinen. En sano, että suutari pysyköön lestissään. Ymmärrän, että pitkän linjan muusikko Koivuniemellä on tarve laulaa muutakin kuin tanssilavaiskelmiä. Ja olihan konsertissa myös hyvät hetkensä.
Pettymys ei johtunut siitäkään, että olin juuri kuullut Huvilan avauskonsertissa ruotsalaisen Lisa Nilssonin huikean illan, joka sekin huipentui herkkään rakkauslauluun. Nilssoninkaan laulut eivät välttämättä ole makuuni, mutta hän vain on niin monipuolinen ja professionaali. Sitä kuvastaa se, että hän esitti ehdotonta hiljaisuutta edellyttävän hauraan enkore-biisinsä huolimatta stadionilta kantautuvasta U2:n jyminästä, jonka sähkö lävisti koko öisen kaupungin.
Huvilan kuri on tiukentunut. Saliin ei ole ennenkään saanut tuoda juomia, mutta nyt moniin konsertteihin myydään paikkalippuja ja yleisöä patistetaan asettumaan ajoissa paikalleen, että konsertit pysyisivät aikataulussa. Chucho Valdésin oktetin verevässä kuubalaisillassa sai tanssia vain salin takaosassa.
Itse nautin Valdésin bändistä, istuen, joskin niin paljon, etten käsittänyt entisen kollegani, Helsingin Sanomien jazzkriitikon hapanta kommentointia pari päivää myöhemmin. Mutta kriitikothan eivät toki ole yksimielistä joukkoa, eivätkä kaikki voi pitää kaikesta. Siitä huolimatta, että muu yleisö kirkuisi riemusta hulluna. Eikä Valdés soittanutkaan puhdasta jazzia, joten se siitä. Toinen asia sitten on, kuuluuko musiikkikriitikon kommentoida laulajattaren/laulajan/esiintyjän ulkonäköä.
Lauantaina yleisö sai sitten revetä liitoksissaan, kun Shantel&Bucovina Club Orkestarin balkan-kuume täytti Huvilan. Ohjelmisto jatkuu taas ja tässä vähän namedroppingia: Martha Wainwright, Kimmo Pohjonen Kluster&Dakha Brakha, Mayra Andrade, Chisu ja Anna Puu...
Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.
Les Colporteursin nuorallatanssiesitys oli hauskaa katsottavaa sekä minulle että 12-vuotiaalle pojalleni. Vahva sirkuspainotus tuo nykytanssiin vauhtia ja vaarallisia tilanteita, jopa komiikkaa, kun taitavat akrobaatit "horjahtelevat" vaijereilla ja putoilevat tasolta toiselle.
Tanssiesitykseksi tämä oli hyvin tarinallinen, mikä edesauttoi lapsen keskittymistä. Vai pitäisikö sanoa, että sirkusesitykseksi Colporteursin teos oli tanssillinen, kummin päin asiaa pitäisi ajatella? Joka tapauksessa hauskaa, kaunista ja viihdyttävää no-nonsense-ruumiinkieltä. Erityisbonus esiintyjien arkisista vaatteista ja rauhallisesta sekä läsnäolevasta ilmaisusta.
Ja tässä kohtaa on ehkä syytä myöntää, että nykytanssista sinänsä en ole oikein saanut yrityksistä huolimatta kiinni. Tästä sain.
Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.
Kävin katsomassa tämän vuoden Juhlaviikkojen tanssin tilausteoksen, koreografi Carl Knifin valmisteilla olevan Hologram Wallsin harjoituksia. Vaikka teos on vielä tässä vaiheessa keskeneräinen, imaisi läpimenosta välittynyt tiivis tunnelma mukaansa.
Viisi esiintyjää tanssivat läkähdyttävän fyysistä koreografiaa välillä yhdessä, välillä yhden tai vain muutaman esiintyjän ollessa näyttämöllä. Äänimaailma kuljetti minut keskelle pimenevää kaupunkia sekoittaen unohtuneita kaikuja porttikongeista, kivitalojen seinistä kimpoilevia kuiskauksia ja asemien kaukaisia kuulutuksia...Tanssijat sulautuivat äänimaailman hengittävään pulssiin kuin ihmiset kivisen kaupungin keskelle.
Teoksen valaistus ja puvustus olivat vielä valmisteilla, joten valo- ja pukusuunnittelija istuivat Kiasma-teatterin pimeässä katsomossa virittäytymässä teoksen olemassa olevien elementtien tunnelmaan. Jään kiinnostuneena odottamaan millainen lopullinen kokonaisuus tulee olemaan, kun kaikki taiteilijat pääsevät kantamaan kortensa kekoon. Sen voin kuitenkin tässä vaiheessa jo luvata, että lopputulos tulee menemään ihon alle!
Esittävien taiteiden tuottaja Sanni Pajula, jolla on jatkuva nälkä aina festareiden aikana.
Don Johnson Big Band aikoo tuoda Huvilan lavalle uutta ja vanhaa
Kun on keikkaillut runsaan vuosikymmenen ajan ympäri Suomea, pääsee kovin harvoin enää valloittamaan täysin uusia keikkapaikkoja. Yhtyeellämme on vuosien varrella ollut ilo ja kunnia päästä soittamaan legendaarisilla lavoilla vanhasta Kirjurinluodosta uuteen Kirjurinluotoon, Tavastialta (jo kuopattuun) Joensuun Kerubiin, Vanhasta Jäähallista Helsingin Olympiastadionille.
Perjantaina 27. elokuuta edessä on kuitenkin täysin uusi luku, kun kahdeksanhenkinen Don Johnson Big Band kapuaa ensimmäistä kertaa Huvila-teltan lavalle. Tunnin mittaisella keikalla lämmitellään yleisöä lontoolaista The Very Bestiä varten, mutta meille kyseessä on myös täysin erityinen oma keikka. Niin erityinen, että sitä varten on treenattu mm. biisejä, joita on kuultu livenä viimeksi yli puoli vuosikymmentä sitten tai joissain tapauksissa ei koskaan.
Vierailijoina mukana on kaksi häkellyttävän taitavaa virtuoosia, upea slam-kitaristi Petteri Sariola ja beatbox-velho Felix Zenger. Molempien herrojen kanssa on ollut ilo saada tehdä yhteistyötä jo useamman vuoden ajan – ja jälkimmäisen kohdalla yhteinen historia sai alkunsa nimenomaan Huvila-teltasta.
En ollut koskaan tavannut Felixiä, kun meidät pyydettiin mukaan tulkitsemaan Massive Attackiä vuoden 2005 Huvila Remix -juhlakeikalla. Ensimmäinen kohtaaminen Helsingin Arabiassa järjestetyissä treeneissä oli minulle täysin pudottava ja ikimuistoinen kokemus. Suomalaisia beatboxaajia oli todella harvassa, mutta yhtäkkiä edessäni mikkiä piteli hädin tuskin täysi-ikäinen kaveri Turusta, jonka taidot olivat täysin samalla viivalla Rahzelin tai Scratchin kaltaisten kovien kansainvälisten beatboxaajien ja vokaaliskrätsääjien kanssa. Tyyppi oli vielä kaiken lisäksi sympaattisen vaatimaton ja mukava kuin mikä.
Tuolta keikalta alkoi paitsi ystävyys Felixin kanssa myös pitkään jatkunut yhteistyö. Saman vuoden 2005 jouluna hänet saatiin ensimmäistä kertaa mukaan myös DJBB-keikalle Tavastialle pudottamaan yleisön leukoja ja villitsemään jengiä.
Nyt kun Felix työstää omaa kunnianhimoista soolomateriaaliaan ja on jo päätynyt lavalle mm. Pharrell Williamsin N.E.R.D -yhtyeen kanssa, yhteiset keikat miehen kanssa tuntuvat sitäkin hienommilta ja ainutkertaisemmilta. Voi nimittäin olla että Zenger-ohjus singahtaa pian puhkumaan rytmejään paljon isommille kansainvälisille areenoille. Eikä mikään olisi upeampaa.
Benjamin Zephaniah esiintyy Runokuussa. Kuva: D.R.
Festivaalijärjestäjän yö on useimmiten lyhyt ja uni herkässä vaikka kaikki valmistelut olisikin yrittänyt tehdä huolella. Ensimmäinen ajatukseni, kun sain tänään pakotettua silmäni auki: pysyivätköhän taistelutoverini hereillä niin pitkään, että loputkin tekstit Harry Salmenniemen Texas, sakset -näyttelyyn saatiin seinille? Vilkaisu ikkunaan antoi aiheen uskoa, että ainakin taivaanmerkit olivat festivaalillemme suosiollisia. Ikkunaani paistoi kuu – Runokuun ensimmäistä aamua päästiin korkkaamaan täydenkuun valossa!
Yllättäen keskustelin tänään runoudesta myös aamuruuhkaisessa metrossa. Tuntematon matkustaja kommentoi minulle runoa, joka kuului Runoja raiteilla -kampanjaamme. Hän ei voinut arvata, että olin osasyyllinen siihen, että nuo runojulisteet olivat yön aikana ilmestyneet ratikoihin ja metroihin ilahduttamaan kaupunkilaisten arkea. Juuri tuollaiset kohtaamiset yleisön kanssa antavat tunteen siitä, että nyt eletään vuoden hohdokkainta aikaa.
Runouteen on nykyisin mahdollista törmätä paljon muuallakin kuin perinteisten kirjankansien välissä: verkossa, runouslehdissä ja erilaisissa runotapahtumissa.. Kokeellinen runous sai pitkään odottaa rantautumistaan Suomeen (joitakin merkittäviä kokeiluja unohtamatta), mutta nyt se elää voimakasta nousukautta myös meillä. On paljon taiteidenvälisyyttä, erilaisia visuaalisen runouden muotoja, tietokoneohjelmoitua runoutta, äänirunoutta, lavarunoutta jne. Myös näihin runouden muotoihin voi tutustua Runokuu-viikon aikana.
Liian helposti ajatellaan, että kokeellisuus on tässä hetkessä olevaa. Ennemminkin se on käymistilaa ja ristiriitaa oman aikansa kanssa aikakaudesta riippumatta. Ranskalainen matemaatikko, kirjailija Jacques Roubaud on toiminut kuuluisan kokeellisen Oulipo-ryhmän piirissä jo useita vuosikymmeniä. On ollut mukavaa seurata runoharrastajien ilmeitä, kun he ovat saaneet tietää, että arvostettua Roubaudia pääsee nyt kuulemaan livenä myös Helsingissä.
Meidän järjestäjienkin pitää rohkeasti kokeilla jotakin uutta. Legendaarinen Elävien runoilijoiden ilta on vaihtanut paikkaa ja se järjestetään tällä kertaa Savoy-teatterissa sunnuntaina 29.8. Illan ulkomainen päävieras on brittiläis-jamaikalainen rastafari, kirjailija ja muusikko Benjamin Zephaniah, jonka persoona, huumorintaju ja esiintymiskyky ovat valloittaneet yleisöt eri puolilla maailmaa. Zephaniah haluaa tuoda runouden myös niiden ihmisten luokse, jotka eivät yleensä harrasta kirjallisuutta. Kannattaa merkitä kalenteriin, sillä ympäri maailmaa ihmisoikeustyötä tekevä Zephaniah ei ehkä kovin usein ehdi Suomeen!
Sinikka Koskinen
Runokuu-festivaalin tuottaja Helsingin kaupunginkirjastosta
Nuorallatanssijaryhmä Les Colporteursin huikeasta Le fil sous la neige -esityksestä nähdään tänään Suomen ensi-ilta Suvilahdessa. Ryhmän kaksi suomalaistanssijaa kertovat tarinansa.
Sanja Kosonen: Olen 29v. ja kotoisin Turusta. Olen asunut Ranskassa nyt jo 6 vuotta. Jäin sinne sirkuskoulun jälkeen töihin. Tässä ammatissa on saanut kiertää ympäriinsä Ranskaa ja Eurooppaa. Onhan se erilaista, ja samalla eurooppalaisen tuttua. Uuden sirkuksen näkökulmasta Ranska on edelläkävijä, taidetta tuetaan enemmän kuin missään muualla ja se näkyy tarjonnan monipuolisuudessa ja laadussa. Suomesta kaipaa eniten luontoa, ruisleipää, salmiakkia ja Fazerin sinistä! Saunaa jo vähemmän, kun ollaan kuljetettu jo ainakin 5 kiuasta Ranskaan. Kavereiden sirkusryhmä rakensi liikkuvan sauna-asuntovaunun! Meitä suomalaisia sirkustaiteilijoita alkaa olla täällä jo parikymmentä..
Sirkustaiteilija minusta tuli sattumien kautta. Lukioaikana etsin vahvasti sitä omaa ilmaisumuotoa: kokeilin tanssia, teatteria, musiikkia.. Aloitin Turun Sirkus Ry:n nuorisosirkuskerhossa sirkusharrastuksen ja tunsin löytäneeni oman juttuni, jossa yhdistyvät monet taiteen muodot. Lukion jälkeen päädyin Turun Taideakatemian sirkuslinjalle ja sielä Ranskan Centre National des Arts du Cirque (C.N.A.C.) -sirkuskorkeakouluun. En oikein koskaan tiennyt mikä minusta isona tulee, en koskaan ainakaan ajatellut nuorallatanssijan ammattia. Parin sirkusopiskeluvuoden jälkeen Turussa ymmärsin, että tätähän täytyy tehdä ihan tosissaan, jos haluaa leipänsä tienata!
Les Colporteurs kuuluu yhteen arvostetuimmista Ranskan uuden sirkuksen ryhmistä. Ryhmän perustajat, ohjaaja Antoine Rigot ja hänen vaimonsa Agathe Olivier ovat aikamme tunnetuin nuorallatanssipariskunta. Le fil sous la neige -esitykseen haettiin nuorallatanssijoita ympäri maailmaa. Olivat kuulleet, että Chalonin koulussa on joku hullu suomalainen ja soittivat minut koe-esiintymiseen ja minut valittiin mukaan. Itselle tilaisuus tehdä töitä maailman parhaimpien nuorallatanssijoiden kanssa heti valmistumisen jälkeen oli huikea ja on edelleenkin.
Esitys on sirkushistorian ensimmäinen ainoastaan nuorallatanssille omistettu teos. Miltei kaikki meistä harjoittivat sitä ennen yksin, soolo-lajina. 7 nuoraa ja muiden kohtaaminen on avannut silmiä, ovia ja mahdollisuuksia, laajentanut sekä omaa että yleisön näkökulmaa lajista. Tekoprosessin aikana taisimme päivittäin oppia uutta, se oli uskomatonta! Esitys on haastava ja jaamme sen haasteen yhdessä. Työryhmä on tiivis; työmoraali pysyy korkeana, muiden kannustamana ja vapaa-aikaakin vietetään usein yhdessä. Asuntovaunujen kanssa kierrettäessä muodostamme oikeastaan pienen kyläyhteisön. Elämäntapa ja työ kulkevat käsi kädessä.
Minulle Le fil sous neige on tarina inhimilisyydessä, elämän hauraudesta ja itsensä ylittämisessä muiden avulla. Jokainen voi löytää esityksestä omia tarinoitaan. Olla rehellinen ja avoin lavalla, kuunnella muita artisteja ja yleisöä. Kehystarina kertoo ohjaajamme Antoine Rigot’n tarinaa. Uransa huipulla hän halvaantui sukellusonnettomuudessa. Hänen uskomaton lannistumattomuutensa jatkaa taidettaan ohjaamisen kautta on antanut voimaa meille kaikille ja antaa sitä esityksen kautta myös yleisölle.
Nuorallatanssi on jatkuvaa epätasapainon hyväksyntää; taistelua painovoimaa vastaan, joka luo enemmän ja vähemmän hallittua liikettä. Se on mielen ja kehon tila, jota keskittyminen pitää koossa. Putoan nuoraltani päivittäin, menetän tasapainoni, mutta putoan hallitusti. Voimme ottaa riskejä, leikimme tulella esityksessäkin; käymme epätasapainon äärirajoilla.. Loukkaantumisia sattuu harvoin, mutta riski on aina läsnä, Säännöllisesti nuora muistuttaa, yllättää, kun luottaa itseensä liikaa ja keskittyminen herpaantuu. Vaikeimmat akrobaattiset liikkeet pelottavat jonkin verran aina, on hypättävä ja luotettava itseensä, alastulo pinta-ala on vain 12mm kapea... Putoamisen riski on fyysinen, mutta ennen kaikkea henkinen. On oltava vahva yleisön edessä, jatkettava tai yritettävä uudestaan. Tämä on yksi esityksenkin kantavista tunteista: pudotessa nuorallatanssija muuttuu inhimilliseksi, vaikeus tulee esiin.
Ulla Tikka: Olen alunperin tamperelainen, 32-V. Tällä hetkellä asun kuvankauniissa Sveitsissä, Zürichin lähellä. Hapanleipä maistuisi useamminkin kuin häpeällisen harvoilla Suomen kaynneillä.
Aloitin 11- vuotiaana Sorin Sirkuksessa, josta vuosien harjoittelun jälkeen elämänmatkalle jäivät unelma-ammatti sekä mahtavat ystävät. Erikoistuin nuorallatanssiin vasta myöhemmin. Pariisin- ja Berliinin sirkuskoulujen sekä useiden projektien kautta olen löytänyt tekniikkani ja tyylini ilmaista itseäni.
Kuulin Les Colporteursin projektista kollegaltani ja päätin partnerini kanssa lähteä tutustumaan porukkaan. Muiden sirkusprojektien välissä lähdimme lomamielellä pariksi päiväksi etelä Ranskaan, josta löysimmekin lähes 30 nuorallatanssijaa ottamasta osaa kahden viikon ns. pääsykokeeseen. Vielä toisenkin rankkauksen jälkeen sitten kesällä 2006 kolmen kuukauden luovan työn ja hien päätöksenä oli „Le fil sous la neige“. Nyt yli 250 esityksen ja tuhansien nuorakilometrien jälkeen on mahtavaa että kiertueemme yltää Helsinkiin asti.
Ryhmäläisten treenimäärät ovat varsin henkilökohtaista, kiertueella ollessa harjoittelen n. 3 tuntia viitenä päivänä viikossa. Koko porukka on kulinaristeja, joten hyvän ruoan ja viinin ääressä vietämme usein iltamme. Jo kaksi vuotinen perinne hiihtolomasta Alpeilla pysynee ohjelmassa seuraavina vuosinakin.
Esityksessä erikoista nuorallatanssijalle on haaste unohtaa tasapaino ja antaa tilaa tunteille tekniikan ulkopuolelta elääkseen hetken yhä uudelleen, kertoakseen ja jakaakseen yleisön kanssa pienen hetken omasta elämästä 12 mm esiintymislavalla. Sirkustaiteilu on elämäntapa, naarmut säärissä sen hinta ja nuorallatanssi tunne vatsassa, josta en haluaisi jäädä paitsi.
Susanna Hietalan levynjulkaisukeikka 25.8.2010 on Viapori Jazzin ensimmäinen konsertti.
Tervehdys kaikille!
Nykyään puhutaan paljon ajasta ja varsinkin sen puutteesta. Jokainen Suomenlinnassa joskus käynyt on saarelle astuessaan varmasti kokenut ajan saavan uuden merkityksen. Asiat tuntuvat tapahtuvan hitaammin kuin yleensä; ikään kuin saisimme lahjaksi enemmän aikaa kuin saarella tosiasiassa vietämme.
Koen usein samaa myös kuunnellessani musiikkia. Jokainen muusikko ja säveltäjä on antanut uskomattoman määrän omaa aikaansa harjoittelulle, säveltämiselle, keikkamatkoille ja kaikelle mitä musiikin tekemiseen liittyy. Siksi ajattelen, että kuulemissamme konserteissa ja tallenteilla muusikot antavat musiikillisten elämysten ohella kuulijoille musiikkiin käyttämäänsä aikaa. Tätä aikaa me saamme tiivistetyssä muodossa, musiikkikappaleiden mittaisina annoksina. Kuulijoina meidän tulee vain antautua musiikille, valmiina kuuntelemaan ja aistimaan; ja mitä vähemmän meillä on odotuksia ja ennakkoluuloja, sitä enemmän saamme. Kuulostaa helpolta, mutta ainakin minulle se on usein vaikeaa, joskus mahdotonta.
Viapori Jazz syttyy tänä kesänä soimaan jo kymmenettä kertaa! Siellä olen saanut useimmin kokea musiikille antautumisen olevan helppoa, niin soittajana kuin kuulijanakin. Sydämellinen kiitos siis näistä kymmenestä vuodesta teille kaikille, jotka olette olleet mukana luomassa tämän mahdollistanutta henkeä: muusikoille, talkooväelle, yleisölle ja yhteistyökumppaneille. Soikoon jazz!
Jukka Perko, festivaalin taiteellinen johtaja
Viapori Jazz 25.-28.8.2010 Suomenlinnassa Ohjelmistossa muun muassa Susanna Hietalan (kuvassa) levynjulkaisukeikka Tenalji von Fersenissä, Hemma Beast, Jukka Perkon Charlie Parker -ilta sekä Samuli Kosmisen ja Jarmo Saaren Tähtien sota Lentokonetehtaalla. Katso koko ohjelma täältä.
***
Hej på er!
Nuförtiden pratar man mycket om tid och särskilt om bristen på tid. De som besökt Sveaborg har säkert upplevt hur tiden får en annan betydelse då man sätter foten på ön. Saker verkar ske långsammare än i allmänhet; som om vi som gåva skulle få mera tid än vi i själva verket tillbringar på ön.
Jag upplever ofta samma sak även då jag lyssnar på musik. Varje musiker och kompositör har skänkt en otrolig mängd av sin tid till repetering, komponering, resor och allt annat som har att göra med musikverksamhet. Därför tycker jag att musikerna vi hör vid konserter och på inspelningar ger oss, förutom en musikalisk upplevelse, den tid de använt till musiken. Tiden får vi i komprimerad form, som styckelånga doser. Som lyssnare skall vi bara öppna oss för musiken, redo att lyssna och förnimma; ju färre förväntningar och fördomar vi har, desto mera får vi. Det låter enkelt, men för mig är det ofta svårt - och i bland omöjligt.
Musiken i Viapori Jazz tänder för tionde gången denna sommar! Där har jag oftast upplevt att det är lätt att öppnas för musiken, både som musiker och som lyssnare. Ett hjärtligt tack för dessa tio år vill jag därför ge till er alla som har varit med om att skapa atmosfären som gjort detta möjligt: musiker, talkofolket, publiken och samarbetspartners. Må jazzen ljuda!
Tim Etchellsin ohjaamassa That Night Follows Day -esityksessä äänessä ovat 8–14 -vuotiaat koululaiset, joten luonnollisesti mukaani Korjaamolle lähti viittä vaille 12-vuotias tyttäreni. Vaikka kuten hän kulmakarvojaan tyytyväisesti nostellen totesi, puhuttelu oli osoitettu meille vanhemmille, ei lapsille. Hän tunsi selvästi kollegiaalista yhteenkuuluvuutta belgialaisten ikätovereidensa kanssa. Ja tietenkin olemme puhuttelumme ansainneet, me loputtomasti neuvovat, ohjeistavat, opettavat, valistavat, varoittavat, määräilevät ja kieltävät vanhemmat. Olemme sovinnaisia ja ylivarovaisia besserwissereitä.
Näyttämön väki piti puhuttelun erittäin tyylikkäästi. Ei hitustakaan mistään Shirley Temple meets Vaahteramäen Eemeli -klisheistä eikä siteeksi yhtään yliammuttua lapsinäyttelijämaneeria, vaan luontevan vakavia ja sopivasti eloisia kasvoja, harkittuja efektejä, muutama stilisointi, optimaalinen vilahdus koulumaailmaa, painopiste fiksusti vanhempien ja lasten välisessä suhteessa eikä niinkään koulun (liian helpossa ja vanhempien vastuuta pakoilevassa) mollaamisessa. Kerrankin aikuiset kuuntelivat lapsia, ihan aikuisten oikeasti kuuntelivat hiiskahtamatta, keskeyttämättä, päälle puhumatta. Nauraa sai kyllä vähän väliä, itselleen nimittäin.
Naurun lomassakin silti ajattelin, että rakkautta se on se sovinnaisesti suitsiva ja kanaemoileva ja elämänohjeistava rakkauskin. Väsyväthän nuo 8–14-vuotiaat ainaisiin ohjeistuksiimme ja ”anna-kun-äiti-kertoo-kun-on-tätä-elämänkokemusta” -jäkätykseemme, mutta se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin katseen ja selän kääntäminen. Toiselle lapselle vanhemman varoitushössötys käy hermoille, kun taas joku toinen lapsi ottaisi hössötyksen mieluummin kuin vanhempiensa välinpitämättömyyden.
Kun niin kovasti toivoisi, ettei lapsi satuttaisi itseään tavalla tai toisella. Hänen on saatava itse oppia ja ottaa opikseen. Kunpa hän jaksaisi sopeutua, muttei yhtään liikaa. Kunpa hän säilyttäisi lapsen spontaanin uteliaisuutensa koulun suoritus- ja vaatimusmaailmassa.
Tehdessämme lähtöä esityksen jälkeen (vedettyäni viime hetkessä takaisin aikeeni varoittaa häntä porrasaskelmasta ja neuvoni ottaa muutama nopsa askel ettemme jäisi isokokoisempien jalkoihin) kysyin häneltä, kuinka paljon hän oli ymmärtänyt melko nopeasti vilahtaneista englanninkielisistä tekstityksistä. ”Yhdeksänkymmentäviisi prosenttia”, hän ilmoitti napakasti. Minä ilahduin ja pohdin, miten hyvää kieliharjoitusta tämä ilta oli ollut. Ja samassa taas tajusin, miten naurettavan sovinnainen olen. Lapsella oli kova motivaatio ymmärtää, mitä kollegat lavalla sanoivat, ja hän ymmärsi. Tunsin yhtäkkiä kunnioitusta tuota sidosta kohtaan: nuo 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa syntyneet kläpit ymmärtävät toisiaan ja hymähtelevät vanhempiensa kotkotuksille, onneksi. Ja sitten jonain päivänä heillä on omia lapsia ja he huomaavat olevansa huolissaan ja antavansa neuvoja ja varoittelevansa vaaroista. Silloin on isovanhempien vuoro ja oikeus lyödä lossiksi ja opettaa lapsenlapsia venyttämään sääntöjä ja karkailemaan pihasta ja syömään karkkia jo perjantaina. Tuskin maltan odottaa, että pääsen sinne saakka.
Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.
Toissapäivänä perjantaina 20.8. Juhlaviikot alkoi fanittajan näkökulmasta parhaalla mahdollisella tavalla: innokkaat ennakko-odotukset ja esityksen suomat yllätykset olivat riemukkaassa kanssakäymisessä. Menin nimittäin katsomaan TR Warszawan esittämää näytelmää No Matter How Hard We Tried (ohjaus Grzegorz Jarzyna). Elin ennakolta siinä käsityksessä, että nyt on luvassa kivihiilikaivoksen verran puolalaista synkkyyttä. Eikä siinä mitään, en nimittäin ymmärrä sitä ajanvietepakkomielteistä automaattireaktiota, etteikö missään taideteoksessa saisi olla synkkyyttä.
Mutta annas olla. Näytelmä oli armottoman hauska – mustaa huumoria, muttei niinkään hiilikaivosten kuiluista vaan ylikansallisten huttumerkkien, elintasohypen, itsehalveksunnan ja itselle nauramisen rapaisista rappukäytävistä. Vaikka näkökulma oli puolalaisessa identiteetissä, näytelmä oli täysin vangitseva universaalimpi esitys huonosta kansallisesta itsetunnosta ja sen seurauksista. Miten monet meistä itäisistä/perifeerisistä/toisessa maailmansodassa tavalla tai toisella pahasti murjotuista Euroopan kansoista tunnemme itsemme koko maanosan mustiksi lampaiksi?
Väkisinkin tuli mieleen, että suomalainen yleisö kyllä ymmärtää, mitä pestyt jogurttipurkit, ruoantähteiden säästäminen ja leivän kunnioittaminen perimmiltään merkitsevät. Ja vaikka näytelmän nuori tyttö kyllästyy mummin ainaiseen pelkoon siitä, että toinen maailmansota tulee taas takaisin, viimeistään lopun traaginen käänne muistuttaa siitä, mikä on kirjoitettu talojemme kivijalkoihin. Sota vahingoitti tavalla, jota nykyinen pakonomainen viihde, pikselifantasmagoria ja yhdenmukaistuva elämäntapa eivät vieläkään kykene kokonaan kätkemään. Voi, mitä upeaa univormumaista IKEA-Tesco-roskalehti-einesruoka -Eurooppaa kohti olemmekaan menossa, kunhan vain saamme köyhemmät EU-maat mukaan tälle yhteiselle tuotetaivaan kassahihnalle.
Lämmin kädenpuristus näytelmäkirjailijalle, loistomimmi Dorota Masłowskalle – miten fantastista dialogia, miten väkivahvaa kykyä kertoa rinnakkaisia tarinoita! Näyttelijöiden miiminen nopeus ja taito taivutella nappiin jok’ikinen absurdi tilanne olivat hengästyttävää katsottavaa. Vaikka screeniltä näkikin vuorosanojen hersyvän koomisuuden, puolan kieli oli yhtä kaikki häkellyttävän kaunista kuunneltavaa. Monet lainasanat venäjän kielestä muistuttivat samantapaisesta maantieteellisestä teltanpaikastamme: omaan kieleemme olemme lainanneet vähän eri tavalla, mutta lainanneet yhtä kaikki.
Näytelmän lopun tapa kääntää komedia tragedian kautta oivallukseen oli rohkea veto, joka vaatii varmaa pokkaa. Ratkaisu toimi todella hyvin, sillä se sinetöi katsojan kokemuksen siitä määrätietoisuudesta, jolla näytelmä ja koko seurue meille puhuivat. Elämään(sä) perin pettynyt kyynikko ei olisi tohtinut lopuksi päätyä muuhun kuin lossiksi lyömiseen ja oman selustansa turvaamiseen, mutta Dorota Masłowska on toista maata.
Leppeään iltayöhön Korjaamolta lähtiessä vastaan rävähti Stadikalta kaikuva U2-räime. Mikäpä siinä, mutta samalla hykerrytti kun ajatteli, mitä kirpeän sarkastista näytelmän perheenäiti olisi lohkaissut ihan-mahtavasta-ja-vilpittömästä-maailmanparannusbändistä-ja-sen-konserttilippujen-hinnoista…
Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.
Perjantai-iltana korkattiin Huvila-teltan tämä kausi. Lavalle asteli ihana Lisa Nilsson. Illan aikana itkettiin, naurettiin ja tanssittiin aikuiseen makuun pehmeällä kädellä. Olin katsomassa konserttia parhaan ystäväni kanssa ja totesimme molemmat yhteen ääneen, että emme ole aikoihin nähneet yhtä sulavaliikkeistä ja läsnäolevaa artistia: jokainen lantion liike, käden ojennus, jokainen nuotti ja puheenparsi oli aitoa, rehellistä ja juurevaa.
Oma käsitykseni hänestä artistina laajeni. Naisella on uskomaton kyky tehdä itsestään hurttia huumoria: milloin oltiin stringbikini ostoksilla Ipanemassa ja milloin puhuttiin median kirjoituksista hänen new age -”hurahduksestaan” ja vertailusta Carola Hägvistiin. Toisessa hetkessä oltiin intiimisti hiljaa vain minä ja hän.
Lisan konsertissa toteutui ehkä parhaimmillaan se, mistä taiteessa mielestäni on kysymys; hän loi uskoa huomiseen, uskallusta päästää irti menneestä ja viisautta kantaa mukana loputonta halua puolustaa ihmisyyttä. meidän jokaisen yksilöllistä kauneutta ja oikeutta olla.
Konsertin jälkeinen to do lista: -soita äidille,mummolle,siskoille ja ystäville ja kerro että rakastat heitä -muista että saatat kuolla huomenna joten ole tässä -lopeta kaikki turha -älä ota paineita vaan nauti oikeudestasi olla siinä missä olet -sano “haista paska” hännystelijöille
Kiitos ja kumarrus, Lisa Nilsson!
Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.
Tänä aamuna istun ja mietin, mikä oikeastaan on roolini Juhlaviikkojen bloggaajana. Tulisiko minun olla kriittisempi kaikkea kokemaani kohtaan, ettei homma näyttäisi maksetulta mainokselta ja minusta välittyisi älykkäämpi kuva.
