Itkettää ja naurattaa, usein samaan aikaan. Kari Hotakaisen Ihmisen osa on juuri niin tyly ja traaginen kuin elämä pahimmillaan – tai parhaimmillaan – on. Toivo ei silti ole vieras käsite teoksessa.
Tarinassa eläkeläisrouva Salme Sinikka Malmikunnas myy elämänsä kirjailijalle 7 000 eurosta. Raha tulee tarpeeseen, vaikka Salme onkin sitä mieltä, että kirjailijat valehtelevat ja vääristelevät totuutta: paras teos kautta aikojen on Tiedon portaat, koska sen sanomaan voi luottaa.
Ihmisen osa toimii järkyttävänä kuvauksena nykymaailman arvoista ja markkinatalouden voimasta. Se herättää myös mielenkiintoisia kysymyksiä taiteilijan suhteesta kohteeseensa. Missä määrin taiteilijalla on oikeus elämiin, joista ammentaa inspiraationsa? Saako kirjailija kirjoittaa tunnistettavasti esimerkiksi julkisessa ammatissa toimivista ihmisistä? Missä kulkee todellisen ja kuvitellun raja – vai voidaanko tällaista rajaa edes vetää?
Teoksessa kuvitteellinen kirjailija esittää asiaan oman kantansa: on olemassa yksittäisen ihmisen näkökulma, mutta myös tuhansia muita. Saman tapahtuman voi värittää useilla eri väreillä. Taiteilija sekoittaa palettia ja luo kaikista eri näkökulmista version, joka on vain hänen omansa. Ja täysin fiktiivinen.
Hieman eri vinkkelistä asiaa pohti viime viikon DocPointissa vieraillut ranskalainen dokumenttiohjaaja Nicolas Philibert. Helsingin Sanomien haastattelussa hän sanoi aina miettivänsä sitä, mitä jättää taakseen. Kuvaukset päättyvät, mutta todelliset ihmiset jäävät. Vastapuolta täytyy kunnioittaa ja ymmärtää – niin arkielämässä kuin taiteessa.
Tämän Philibert elokuvissaan tekeekin, harvinaisen koskettavalla tavalla. Myös silloin, kun kohteena on ihmisistä ehkä haavoittuvin ryhmä, lapset. Ohjaajan liikuttava Nytpä tahdon olla mä toimii täydellisenä vastalääkkeenä Ihmisen osan tylylle maailmalle. Sekä Philibertin että Hotakaisen töissä soi kuitenkin sama, humaani perusvire. Molemmat ovat myös loistavaa taidetta.
Saara Oranen, Juhlaviikkojen tiedottaja, joka pohtii kovasti omaa osaansa.
