Kolme tarinaa musiikista

On siis kesä, ja nyt haluan kertoa kolme keväistä musiikkianekdoottia.

Ensimmäinen tarina: yhdessä vaiheessa kevättalvea aamuni olivat hyvin varhaisia ja säännöllisiä, joten miltei joka aamu matkalla metroasemalle minua tuli vastaan sama nuori poika. Hän oli pitkänhuiskea honkkeli, koko hellyttävä olemus pelkkää nopeasti kasvanutta luisevaa raajaa. Hänen olemuksestaan arvelin, että hän oli luultavasti lievästi kehitysvammainen. Mutta olennaista oli se, mitä hänen korvillansa keikkuvat mp3:n kuulokkeet saivat hänessä aikaiseksi. Hän huitoi ja tanssahteli mennessään, kasvot autuaina kohti lyijynharmaata taivasta käännettyinä. Käsillään hän viittoili tahtia ja tanssitti kivitaloja ympärillään. Juuri tuolta mielimusiikki tuntuu, mutta yleensä emme kehtaa näyttää sitä. Ilmeen pitää olla sitä coolimpi, mitä huimemmin musiikki viistää. Vastaantanssiva nuorimies ei tuntenut estoja, vaan ilmaisi koko kehollaan, mitä musiikki sai hänessä aikaiseksi.

Toinen tarina: suunnilleen samassa kohdassa, jossa usein näin huitovan pojan, tuli puolestaan myöhään iltapäivällä vastaan soittotunnille meneviä kouluikäisiä. Viulukotelon tai nuottikassin kantajissa näkyi silloin tällöin painava omatunto: olisi jälleen kerran pitänyt harjoitella enemmän, taas jäi edellisen illan hosumiseksi. Pää painuksissa laahustava lapsi heitti katuun jännityksen ja riittämättömyyden varjon. Tuli elävästi mieleen omat muinaiset viulutunnit ja niiden aiheuttama painolasti. Mutta kun tunnin päästä kauppareissulta palatessani näin samojen skidien kirmaavan opiston ovesta, ilme oli toinen. Mikä iloinen ylpeys – ei se nyt niin hullusti mennytkään. Itse asiassa oli hauskaa. Ja uusi läksykappale on aika jännä. Viikon päästä taas nähdään ja jatketaan tästä.

Kolmas tarina: lauantaina 5.6. oli tyttären alakoulun kevätjuhlat. Koko kuudes luokka-aste, yläkouluun lähtevä, marssi juhlan loppupuolella estradille ja lauloi Tavaramarkkinoiden kappaleen Kevät. Kuvittelepa. Kaksitoistavuotiaat tytöt ja pojat juhlavaatteissaan, isona rivistönä, laulamassa sitä sielua kivistävän kaunista melodiaa – ja ”Kuljen Hakaniemen rantaan/ sydän ei tunne, mutta jalat vielä kantaa/ Kevät/ pystynkö mitään antaan?/ Sinä tarjosit salmiakkia,/ minä olin hölmö, panin peliin koko elämän”. No eipä siinä voinut kuin vollottaa.

Nenän niistämisen jälkeen katselin noita sulokkaan viattomia olentoja, joilla ei onneksi ole vielä aavistustakaan, miksi aikuiset kuivailivat silmiään tuota kaikkien aikojen bänks-kappaletta kuunnellessaan. Osan lapsista muistan jo päiväkodin eskariryhmän läksiäisistä, joissa he lauloivat Peppi Pitkätossun jäähyväislaulun, ja äidit (ja muutamat isätkin) itkivät ääneen. Silloinkaan yhdenkään lapsen ääni ei värähtänyt kuten ei nytkään. Voi ihanaa tietämättömyyttä! Salmiakkilaulu oli heistä varmaan ihan sympaattinen vaikka jotenkin synkkä. Kovasti ne keski-ikäiset näyttivät otetuilta laulusta, joka soi radiossa 1980-luvun puolivälissä. Niillä taisi olla silloin jotain elämää tekeillä, siellä Hakaniemen rannassa kävellessään. Rakas Hakaniemen ranta, löytäkööt nuo uudet sukupolvet sinut sitten kun on heidän aikansa ymmärtää, mistä lauluissa lauletaan.




taiteiden fani ja faniudestaan onnellinen


Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Anna Kortelainen, Jani Toivola, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

The mökki mentality in music

Nils Schweckendiek (Photo credit: Marco Borggreve)

Hi, I’m Nils Schweckendiek and I’ve been asked to tell you about a concert at the Helsinki Festival on 21st August. However, if you’ll bear with me, I’ll start by talking a little about nature, numbers and social change and get to our two composers in just a moment. (If you’re Finnish, please be relieved rather than offended that I’m writing this in English – I assure you it’s much less painful this way for readers and writer alike.)

The pace of change is one of the defining characteristics of contemporary Westernised human life. Democracy and individualism have fostered innovation and a human-centred view of the world. Darwin may have challenged beliefs that supported older authoritarian structures, but mankind has been quick to reassert separation from its environment by means of technology. Every year brings new gadgets, medical advances and discoveries, while news organisations, particularly English-language ones, report epoch-making historical turning points at least once a week. People are living longer – will our capacity to absorb change reach saturation point?

“What fascinates me is to comprehend what it is that keeps Man so aimlessly in motion that he separates himself from nature as if in a blind rage. I’m interested in trying to understand this great change, which is taking place without our noticing it.” The composer Beat Furrer, whose work Uusinta, the Helsinki Chamber Choir and I very much wanted to bring to the Helsinki Festival, is exercised by some of these issues.

Furrer was born in Schaffhausen, Switzerland in 1954. As change is a preoccupation for Furrer, we wanted to confront his music with that by an older composer – if possible, one whose year of birth differed by only one digit from his. So near, and yet so far: complex changes in society and ideas reduced to the minuscule difference between two squiggles. (Today, the intrinsic beauty of a number sometimes outweighs its original, practical function as part of a counting mechanism. 2000 was the last year of the previous thousand, a grand culmination – but the number looked so good that people wanted it to be a new beginning, and so we celebrated the millennium a year early.)

1954 – 1854. So we come to Leoš Janáček, a Czech composer whose work embraces the ideal of nature from which Furrer believes we are moving further and further away. Janáček’s fascination with subjects such as childhood, new life and the natural world is expressed in numerous works, including, alongside several operas, his late collection of settings of children’s rhymes, Říkadla, with which we’ll open our concert. The theme of rejuvenation was close to Janáček’s heart in the last decade of his life, when his love for a much younger woman gave rise to an incredible flow of masterpieces.

Of the other works by Janáček in our concert, Kačena divoká (The Wild Duck) is a simple and moving piece of nature evocation, while the Elegy on the Death of Daughter Olga deals with the most painful possible part of a parent-child relationship. Nature can be cruel.

In the Říkadla as in his later operas, proximity to nature is evident in another sense in Janáček’s use of speech melodies. He kept sketchbooks in which he notated the sound of everyday spoken Czech and used his observations to capture the natural rhythms and contours of the language in his own word-setting.

Janáček’s embrace of nature is far from naïve. In the best sense, it fits into a pastoral tradition that doesn’t want Man to stray too far from his fellow beasts. For us musicians, it’s easy to forget that the late nineteenth century was a time of technological innovation, aggressive nation-building, colonialism and fledgling trade unions. (Music, it’s been said, tends to lag about fifty years behind the rest of history.) Society as Beat Furrer experiences it is the result of intertwined developments in industry and urbanisation which were well under way by the time Janáček was born, and which were celebrated by the Futurist movement that published its manifesto in 1909, during Janáček’s lifetime.

The works by Furrer featured in our concert, in particular spur and still, are notable for the way they contrast passages of extreme rhythmic density with moments of near-stasis. Their rhythmic energy is somewhat reminiscent of Janáček’s joie-de-vivre in works such as the Říkadla, but much more manic, and often hushed. Joyful celebration of the life force has become a hurried tangle of busy commuters, none of whom dare to raise their voice in the crowd. Only occasionally is one of the many layers revealed clearly, and then but momentarily.

Furrer’s way of thinking in layers of texture is exemplified by the case of still and voices-still. still, for instrumental ensemble, was composed in 1998. Two years later, he added an additional layer for a choir of twelve voices to the instrumental texture and called the resulting piece voices-still. You can hear still and voices-still side-by-side in our concert and, if you’re inclined to muse on such matters, decide for yourself whether they are two separate works, two versions of the same work, or whether such shoe-horning has any real meaning given that music as such resists being reduced to a single state, time and place, being more of an ever-evolving process.

The surface of Beat Furrer’s music can appear bright and shimmering and yet the listening experience is unsettling, particularly in the moments of stasis, which evoke exhaustion or emptiness more than they do calmness or introspection. As a picture of contemporary life, it doesn’t judge too much, it just observes. But is it some great Darwinian joke that the arrogance and insatiability of our species will yet lead it to self-destruct?

Nils Schweckendiek, Helsinki Chamber Choir & Uusinta Chamber Ensemble concert 21st August at 7.30 pm in Sibelius-Academy

Nils Schweckendiek, conductor

Huomenna he tulevat!

Tämä alkaa hyvin. Helsingin juhlaviikot teki sen, mihin Kiasma ei kyennyt.

Rahavaikeuksiin vedoten Nykytaiteen museo perui tunnetun brittinykytaiteilija Isaac Julienin (s. 1960) tuotantoa laajasti esittelevän näyttelyn. Sääli Kiasmaa. Onneksi Helsingin taidehallissa elokuussa avautuva Julienin näyttely on sentään hänen uuden teoksensa, yhdeksän valkokankaan videoinstallaation Ten Thousand Wavesin (Kymmenentuhatta aaltoa) Euroopan ensi-ilta. Sydneyn biennaalissa ja Shanghaissa parhaillaan nähtävä laaja installaatio täyttää loppukesästä ja alkusyksystä koko Taidehallin. Teos on runollinen omistus Luoteis-Englannissa joitakin vuosia sitten nousuveteen hukkuneille kiinalaisille simpukanpoimijoille. Se sukeltaa Kiinan historiaan, sen menneisyyteen ja nykypäivään.

Julienin taide käsittelee etnistä identiteettiä, kolonialismia ja siirtolaisuutta. Sitä on nähty täällä ennenkin.

Viimeksi Kiasmalla kävi taiteilijan suhteen parempi tuuri, kun se sai hänen tuolloin tuoreen videoteoksensa, orjuuden historiaa hulvattomasti kyseenalaistavan ja samaan aikaan Turner-palkintoehdokkaanakin olleen Vagabondian (2001) esille Ars 01:een.

Tätäkin taiteilijaa on odotettu. Siis pitkän uran tehneen brasilialaisen Caetano Veloson (s. 1940) tuloa Suomeen. Ainakin minä olen odottanut Veloson Helsingin konserttia siitä lähtien, kun kuulin karismaattista laulajaa ensi kertaa livenä muutama vuosi sitten Lontoossa. Barbican-keskuksen konserttisali oli suuri ja minulla paikka parvekkeen viimeisellä rivillä, jossa kuitenkin sai kiinni pääasiasta. Sieltä kuuli ja näki. En välttämättä pitänyt kaikesta. Samettiääninen Veloso oli Lontoossa markkinoimassa silloin uutta levyään, jossa lauloi pääasiassa englanniksi amerikkalaisia hittejä. Portugalinkielisiin lauluihin päästiin konsertin jälkipuoliskolla. Isolla jousiorkesterilla ja brasilialaisella rumpusetillä toteutetun illan ehdottomia suosikkeja oli tosin Veloson espanjaksi laulama Cucurrucucú paloma. Se on se ikimuistoinen laulu, jonka Caetano Veloso esittää Pedro Almodóvarin Puhu hänelle -elokuvan yökerhokohtauksessa.

Kuullankohan sitä Helsingissä! Velosohan esiintyy Kulttuuritalossa jo elokuun alussa ennen varsinaisia Juhlaviikkoja. Laulaja ei taatusti pääse eroon hienosta Cucurrucucústa. En ole tosin onnistunut kuulemaan sitä yhdelläkään hänen joskus aika sokerisista levyistään. Paitsi siis aina, kun kaivan esiin Almodóvarin leffan muutenkin kiehtovan soundtrackin.

taidekriitikko, jota nykytaiteen lisäksi

kiinnostaa maailmanmusiikki, kirjat, elokuvat, tanssi, teatteri, sirkus…

Kuva: Tomas Kolehmainen

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Ohjelmaa pukkaa

Yksi Runokuun pääesiintyjistä, Jacques Roubaud

Kuva: D.R.

Viime päivinä on saanut näpytellä ahkerasti tiedotteita: on julkistettu Anna Puun ja Chisun uutta yhteiskonserttia, ihania musiikin ystäviä, Altistumiskonetta, tanssin tilausteosta...

Ja tahti vaan kiihtyy elokuuta kohti. Tänään läjähti ilmoille Runokuun ohjelmisto. Viikon ajalle levittäytyvä festari tarjoaa tuttuun tapaan runoutta uusissa ja kokeilevissa asuissa: tiedossa mm. kaksi ranskalaista avantgardistia "Huonosti käyttäytyvässä illassa", perinteikäs Elävien runoilijoiden ilta, runobussia, Taiteiden yön runomaratonia... Festivaalin teemamaa on Ranska, jonka kulttuurisia vaikutteita tarjoillaan sekä suomalaisin että ranskalaisin voimin. Ooh lalaa.

Myös Flow julkisti tänään lisänimiä: The Chemical Brothers saapuu ensi kertaa Suomeen! Kemikaaliveljet esiintyvät LCD Soundsystemin kera ennakkokonsertissa 11.8. Sitä odotellessa.

Mutta ei se tähän lopu, kannattaa pysyä kuulolla. Ensi viikolla on nimittäin tarjolla aina vaan lisää... Sekä tuttua projektia uudella käänteellä että jotain täysin uutta ja odottamatonta...

Seurailkaa Juhlaviikko-kanavia, hyvää kannattaa odottaa!

Saara Oranen, tiedottaja, joka on hyvin, hyvin työllistetty tällä hetkellä.

Suunnitelmia loppukesään

Pitäisi varmaan heti varata liput eksoottisiin tanssiesityksiin ja kokeilevan klassisen musiikin konsertteihin, joita Juhlaviikot pursuaa - Jegveni Kissin, Magdalena Kozena.

Kulttuurin ahmiminen silmittömästi on tyydyttävää silloin, kun joku on pitänyt huolta siitä että kamassa on joku tolkkukin, että esitettävä taide aukeaa myös katsojalle. Onkohan näin Juhlaviikoilla 2010? Viime vuonna menin sattumanvaraisesti Finlandia-talolle konserttiin, aikuiselämäni ensimmäiseen, ja se oli muuten hyvä paitsi että pidin yleisön ylipukeutumista teennäisenä. Venäläinen teatteriesitys oli tekstityksen prakatessa vähän hämärä setti.

Heti varaaminen olisi tärkeää siksi, että muuten asia kuitenkin jää ja loppujen lopuksi tulee mentyä vain niihin itsestäänselviin tapahtumiin, kuten vaikka Anna Puun ja Chisun konserttiin huvilaan (kaksi lemppariartistiani lempparipaikassani - täydellistä). Mutta helpollahan siinä itseni päästän. Pari kaljaa juotuani menen itsekseni hymisemään mukana biisejä, joita kuuntelen muutenkin.

Miksi en menisi jonnekin josta en vielä tajua mitään.

Hetkittäin skeptinen




Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Intendentti Kaj Martin Islannin rakkausdaamien vietävänä

Icelandic Love Corporation: Tight, 2010. Valokuva: Vera Pálsdóttir

Vasta kolmas yritys matkustaa Islantiin tuotti toivotun tuloksen. Vaikeuksien jälkeen tuntui työvoitolta saapua Keflavikin lentokentälle. Tuhkapilven takia aiemmin peruuntuneet lennot eivät nyt tuntuneet miltään. Lentobussin ikkunasta avautuva puuton ja karu, silmänkantamattomiin jatkuva avara maisema odotti ottajaansa.

Matkan tarkoituksena oli tutustua elo-syyskuussa Amos-museossa töitään esitteleviin Icelandic Love Corporationin (ILC) taiteilijoihin, heidän aivoituksiinsa, tekeillä oleviin teoksiinsa ja tietysti sopia käytännön järjestelyistä. Kun saavuin Reykjavikiin, ilta oli jo pitkällä, eikä ”rakkauden lähettiläitä” Eirúnia, Jonía ja Sigrúnia väsyneenä voinut valloittaa.

Aamun valjettua jo tovin taiteilijattaret olivat minua hotellissa vastassa. Eirún Sigurðardóttirin ja Jóní Jónsdóttirin olin tavannut viime syksynä Helsingissä, Sigrún Hrólfsdóttir oli taas uusi tuttavuus. Kahvittelun jälkeen suuntasimme kävelymme kohti satama-alueella sijaitsevaa studiota, joka on sisustettu entiseen varastorakennukseen neljää taiteilijaa ja taiteilijakollektiivia varten.

Joni kesken palaverin.

ILC:n kahdessa isossa huoneessa lojui vanhempia töitä rinnakkain uusille, keskeneräisille teoksille varatun materiaalin kanssa. Takimmaisen salin eli ”toimiston” peräseinällä oleville tussitauluille oli laadittu eräänlainen story board tai mind map kymmenine kuvineen, teksteineen ja kaavioineen. Sitä tutkimalla näyttelyn ideasisältö ja koostumus tulivat ymmärrettävästi esille tyhmemmällekin kuraattorille. Kun kolme taiteilijaa toimii yhdessä, on ideat havainnollistettava ja lausuttava selkeästi. Yksin työskentelevä taiteilijahan voi sen sijaan pitää kaiken päässään. Opin jotakin taiteilijoiden työmetodeista.

Eirún on tuohtunut Islannin tulliviranomaisten pohjattomaan byrokratiaan.
Huom! Taustalla Amos Anderson.

Tulevan näyttelyn anti on ILC:lle tyypillisen hurmaavan runsas ja rönsyilevä. Esillä tulee olemaan installaatioita, reliefejä, valokuvia ja videoita sekä lapsille ja nuorille suunnattu työpaja. Kaiken kruunaa performanssi Helsingin katukuvassa. Näyttelyn tematiikka on yhtä monipolvinen kuin käytössä olevat ilmaisumuodot.

Tarjolla on darvinistista evoluutiota, raamatun luomisoppia, syntymää ja kuukautiskiertoa, miehisyyttä ja naiseutta, softattujen glamourkuvien charmia ja niiden vastapainona erilaisia groteskeja ilmentymiä. Kaikki tämä on nähty kriittisen feministisen linssin läpi huumorilla ja ironialla höystettynä. Yhteisenä nimittäjänä kaikissa teoksissa on niin materiaaliltaan kuin aiheeltaan sukkahousut. Taiteilijoiden ateljee voisi nyt olla kaikkien niksipirkkalaisten ja nylonhörhöjen puuhakeskus. Olin lapsellisen innostunut näkemästäni.

Sigrún ja punainen (nylon)viiva.

Saman päivän iltana avattiin yllätyksekseni pitkälle kesäkuuhun jatkuvat Reykjavik Arts Festival 2010. Avajaisseremoniat järjestettiin komeissa puitteissa Reykjavikin taidemuseon Hafnarhúsin yhteydessä olevassa monikäyttöhallissa, jonne taiteilijani raahasivat minut. Esitettävä performanssi mm. katosta roikkuvine tanssijoineen, muine esiintyjineen ja vaikuttavine ääni- ja musiikkimaisemineen ei varmasti jäänyt keneltäkään vieraalta huomaamatta. Kuohuviini virtasi ja ihmiset olivat iloisia ja puheliaita. Allekirjoittanutkin ”minglasi” kuin natiivi islantilainen ikään. Kun minut oli ilman ennakkovaroituksia esitelty kahdelle pitkäaikaisille suosikeilleni, valokuvistaan tunnetulle Cindy Shermanille ja muusikko-kuvataiteilija David Byrnelle, ei malilaisen upean duon Amadou & Mariamin samaniltaisen konsertin missaaminen kirvellyt juurikaan. Etenkin kun sain syödä ILC:n daamien valitsemassa paikassa maailman parasta kalaa.

Seuraavaksi aamuksi olin sopinut palaverin saksalaissyntyisen, Ruotsissa varttuneen ja Islannissa monta vuotta asuneen graafikon Linda Loeskowin kanssa. Hänen tehtävänään on vastata näyttelyn painotuotteiden ulkoasusta. Samalla sain vaihteeksi viestittää omalla äidinkielelläni. Iltapäivällä alkoivat uhka- ja tuhkapilvet kertyä taivaalle. Seuraavan aamun lentoa oli aikaistettu aamuviiteen ennen Keflavikin lehtokentän sulkemista. Ennen älyttömän aikaista nukkumaanmenoa ehdin osallistua Katrín Elvarsdottírin valokuvanäyttelyn avajaisiin.

Yöllä herätyskello ilmoitti ajan olevan 01.00. Hotellin respassa tiedettiin, että kaikki lennot Keflavikista oli siltä vuorokaudelta peruttu. Minulle suotiin ylhäältä käsin yksi lisäpäivä Reykjavikissa, jonka vietin osittain ILC:n studiossa kantamalla oman korteni kekoon teosten valmistuksessa. Samalla kun haastattelin taiteilijoita, sain taitella ohuesta rautalangasta vinon pinon runkoja nylonilla päällystettäviin ”sulkiin”; sovelsin siis Eirúnin isoäidiltään oppimaa tekniikkaa.

Blogisti tekee puhdetöitä eli "sukkahousuhöyheniä" ILC:n studiossa.
Taustalla Joni ja näyttelyn "story board".

Iltapäivällä tutustuin kiireettömästi Kuopion kokoiseen pääkaupunkiin, jossa kuitenkin on suurkaupungin runsas tarjonta ja pääkaupungin elkeet. Kiinnyin paikkaan tunti tunnilta yhä enemmän. Illalla piipahdin Sigurður Guðmundssonin, islantilaisen J.O. Mallanderin ja Carl-Erik Strömin, käsitteellisten valokuvatöiden upean näyttelyn avajaisissa. Sitten sain nukkua runsaat kuusi tuntia ennen pätsimäistä ruuhkaa Keflavikin lentoterminaalin check in -aulassa. Siellä kahden päivän matkustajat yrittivät samanaikaisesti päästä kotikoneisiinsa. Jonotin kaksi ja puoli tuntia. Helsinkiin laskeuduimme reilusti myöhässä. Myös minä, täysin Reykjavikin ja Icelandic Love Carporationinin lumoissa.

Kaj Martin, Amos Andersonin taidemuseon intendentti

Icelandic Love Corporation: Tight avautuu Amos Andersonin taidemuseossa Juhlaviikkojen avajaispäivänä 20.8.

Musta tulee isona taiteilija!

Aivan mahtavaa olla bloggaamassa Juhlaviikkojen sivuilla. Käsissäni on tuleva ohjelmisto ja paraikaa kynä hiessä ruksailen esityksiä jotka on pakko nähdä. Mutta ensimmäisen postaukseni kunniaksi haluan kertoa pienen tarinan….


On elokuinen ilta Hakaniemen Tokoinrannassa. Olen Kallion ilmaisutaidon lukion ensimmäisen vuoden toiveikas opiskelija. Olen taivaissa. On lämmin elokuun ilta, hikinen ylä-aste takana ja taide-elämä edessä. Harrastan teatteria Pimeyden Nauriit -teatteriryhmässä ja tanssin itseni hikeen joka sunnuntai Aira Samulinin tanssikoulussa Lepakossa. Minulla on tasan kaksi uravaihtoehtoa; Ryhmäteatterin näyttelijä tai Step Upin tanssija ruotsinlaivalla….kaksi maailmaa kovin kaukana toisistaan, voisi joku todeta.


Ristiriitaista ja hetkittäin hämmentävää, mutta vielä 15 vuotta myöhemmin kannan molempia maailmoja ylpeydellä mukanani. Molemmat ovat rikastuttaneet elämääni sanoinkuvaamattomin tavoin. Molemmissa olen oppinut asioita itsestäni ja yhteiskunnasta ympärilläni. Olen päässyt koskettamaan sekä Kansallisteatterin legendaarista näyttämöä että armoitetun ruotsinlaivan Stardust-yökerhon nousevaa pyörölavaa.


Samasta kahden maailman esiinmarssista nautin aina myös kun Juhlaviikot saapuu kaupunkiin. Näyttävä kokoelma laadukasta taidetta meiltä ja muualta arjen taidekokemuksista poiketen, kuorrutettuna ylimääräisellä ripauksella kohotettua mielentilaa ja ylellistä loistokkuutta. On juhlan, tanssin ja oivalluksen aika. Nyt saa vapautuneesti tykittää taiteen puolesta ja se kuuluu sananmukaisesti kaikille. Siitä saisi taiteessa olla useamminkin kyse. Karnevalistisessa tunnelmassa antaa taiteen viedä mukanaan. Se auttaa peilaamaan ympäröivää maailmaa, mennyttä ja tulevaa: kuka minä olen ja mikä on minun tarinani?


Mielestäni yhteiskuntamme on arvokriisissä. Kohtaamme lukemattomia uusia asioita, jotka haastavat yhteiskuntaamme: mikä on hyväksyttyä ja minkä tuomitsemme, minkä puolesta taistelemme ja minkä olemassaoloa emme hyväksy. Yksi taiteen tärkeimmistä tehtävistä on olla yhteiskunnan peili. Tehdä kaikki yhteiskuntamme jäsenet näkyviksi.


Palataan takaisin elokuun iltaan 15 vuotta sitten. Näin ensimmäistä kertaa Huvila-teltan. Valtava, sykkivä kangasmeri hohti valoa korkealle taivaisiin. Sisältä kuului musiikkia, laulua, rytmejä, aplodeja ja aikuisten ääniä. Ääniä maailmasta, johon toivoin pääseväni enemmän kuin mitään ja niin pian kuin mahdollista. Muutamaa vuotta myöhemmin toive toteutui. Pääsin telttaan. Ilta oli unohtumaton. Musiikki, rytmit, tuhatpäinen yleisö tanssimassa ja hymyilemässä…yhtenä monesta koin itseni ensimmäistä kertaa näkyväksi. En ollut liikaa tai liian vähän, vaan juuri sopivasti. Sitä tunnetta lähden etsimään taas Juhlaviikoilta tulevina elokuun iltoina Huvila-teltasta ja sen ympäristöstä.



Myöhemmin lisää!!



Huvilan nurmelle jo malttamattomana jorausseuraa odottava





Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.