juhlaviikkoblogi

Juhlaviikot 2011

2011-05-05T10:32:00.001+03:00

Juhlaviikkojen vuoden 2011 blogi päivittyy osoitteessa helsinginjuhlaviikot.tumblr.com.

Kiitos kaikille tämän blogin lukijoille, siirryttehän mukanamme uuteen osoitteeseen!

Juhlaviikkojen ohjelmisto on nyt julkaistu, lisätietoja www.helsinginjuhlaviikot.fi

Suomista ja sallimista

2010-09-08T11:03:00.003+03:00

Minulle tämän kesän Juhlaviikot tiivistyi Chisun perjantaisen Huvila-konsertin paratiisilliseen tunnelmaan. 1920-luvun Berliinin yökerhotunnelmaa höystettynä Blondien ja Nina Hagenin tapaisilla mielleyhtymillä – tämä oli minun fiilikseni, kullakin kuulijalla oli tietenkin omansa.

Mutta Chisun taivaallisen koskettavan ja tanssittavan musiikin ohella haltioittavaa oli kollektiivisesti jaettu kokemus. Yleisö näki edessään nuoren naisen, joka hemmetti vieköön osaa. Naisen joka on aivan ilmeinen monilahjakkuus. Ja yleisö soi ja salli sen hänelle ja otti kaiken vastaan ilosta kiljuen, antautuen ja huokuen.

Paitsi että Chisun konsertista sai uskomattoman onnihumalan ja siivet selkäänsä ja uskoa suunnilleen ihan kaikkeen tekemiseen ja menemiseen, se antoi myös puskurin kaikkea vihamielisyyttä ja epäluuloa vastaan. Tulipa lähikuukausina kaamoksen mukana ihan mitä tahansa, riittää kun sulkee silmänsä ja muistaa ylös alas hyppivän Chisun ja hänen riemastuneen, vimmatusti pomppivan yleisönsä. No näin toimii kulttuuri. Tuntee yhteyden muihin ihmisiin, tuntee olevansa kokonaan olemassa ja elossa, tuntee olevansa höpsö ja tosissaan ja liikutettu ja naurussa suin ja läsnä juuri tässä juuri nyt.

Tämän kesän Juhlaviikoilla olin todella vaikutettu puolalaisesta teatterista, ukrainalaisesta kvartetista ja monesta muusta – mukaan lukien katujen ihmisvirroista, ratikoissa toisilleen puhuvista ihmisistä, poeettisista tapahtumista julkisilla paikoilla, joiden poetiikka on yleensä piilossa. Viime vuonna kuuntelin Juhlaviikoilla vain klasaria, monestakin syystä; tänä kesänä oli toisenlaisten kinkerien vuoro.

Entäpä ensi kesänä? Kevättä tohtii ruveta odottamaan talvipäivänseisauksena eli 22.12.2010. Ensi kesänä monet asiat ovat toisin. On eletty yksi pitkä talvi, tehty töitä, rakastettu, naurettu, kiukuteltu ja itketty ja pyydetty anteeksi ja hymyilty. On jaksettu, suotu ja sallittu.

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Jäähyväiset

2010-09-07T16:10:00.004+03:00

Syksyn ensimmäinen viikonloppu olisi sujunut täysin Gustav Mahlerin ja kuoleman pohdiskelun merkeissä, ellei väliin olisi osunut teemana lupaus itse elämästä, erään pienen pojan kaksivuotisjuhlat.

Kuolemaa tehtiin jo lauantaina Lucino Viscontin kulttielokuvassa, jonka loputtua eräs katsoja puhkui pettymystään. ”Ei Mahler kuollut Venetsiassa, niin kuin tässä elokuvassa väitetään. Miksi taide saa vääristellä totuutta!”, hän puuskahti. Viscontin elokuva ”Kuolema Venetsiassa” (1971) on lähes 40-vuotias ja suututtaa yhä! Olen nähnyt sen monta kertaa, mutta adrenaliini ei noussut nyt. Se tuntui niin pitkäveteiseltä ja hidastempoiselta, että nukutti. Mutta Mahleriinhan siinä viitataan: hänen viidennen sinfoniansa sävelet soivat taustalla, kun brittinäyttelijä Dirk Bogarde esittää koleraan kuolevaa, elämänsä viime hetkilläkin esteettisten kysymysten kanssa painiskelevaa säveltäjä Gustav von Aschenbachia. Elokuva kuitenkin perustuu Thomas Mannin novelliin ja on sanottu, että päähenkilö on oikeastaan kirjailija Mannin omakuva. Se taiteen totuudellisuudesta.

Eräälle aikakaudelle ja elämäntavalle jätetään jäähyväisiä. Taidekäsitykset muuttuvat. Puitteet tarjoaa laguunien ja palatsien Venetsia, jota moni taiteilija on rakastanut ja jossa niin moni on kuollut.

Jäähyväisiä jätettiin myös Kansallisteatterissa koetussa belgialaisen Anna Teresia de Keersmaekerin ja ranskalaisen Jérôme Balin koreografiassa ”3Abschied”, jonka musiikkina on kuulas, mysteerien täyttämä viimeinen osa Mahlerin sävellyksestä ”Das Lied von der Erde”, laulu maasta. ”3Abschied” on nykytaiteilijoiden hämmentävä tulkinta, tanssi-, konsertti- tai performanssiesitys, jossa lavalla on yhden tanssijan, koreografi de Keersmaekerin lisäksi, livenä soittava kamariorkesteri solisteineen.

Jätettiin siis useita jäähyväisiä ja monta taiteilijaa, monta ihmistä, sai pohtia suhdettaan kuolemaan. Lähtökohtana oli Anna Teresa de Keersmaekerin halu tehdä koreografia musiikkiin, jonka teksti perustuu Hans Bethgen kiinalaisen tradition mukaan kirjoittamaan runoon ”Hyvästijättö” (suom. Juha Siltanen). Jotain hyvin henkilökohtaista on esityksessä, jonka äärellä katsojat pääsevät seuraamaan Mahlerin musiikin tanssija-koreografissa herättämää prosessia, eikä se etene täysin huumoritta eikä kitkatta. Ei elämäkään ole kitkatonta. Tarvitaan ’ulkopuolinen’, katsomosta lavalle nouseva ihminen, esityksen toinen koreografi Bel. Hän virittää de Keersmaekerin, Mahlerin musiikin ja kuoleman välistä vuoropuhelua sekä kääntää näistä osatekijöistä rakentuvaa sommitelmaa asentoon, josta esityksen melankolinen tematiikkaa näkyy selvemmin, rujommin.

Vai näemmekö me maan tilasta huolestuneet ihmiset runon vuorille? Kiinnostavan esityksen jälkeinen tunne oli hämmennys. Pieniä olemme Mahlerin musiikin edessä, vielä vähäisempiä kohdatessamme kuoleman.

Jäähyväisiä jätän minäkin, blogikriitikko, nyt Helsingin juhlaviikoille 2010. Kausi on ollut haastava. Harvinaisen monia elämyksiä olen kokenut, monia pääasiassa upeita teoksia kuullut ja nähnyt, myös klassista musiikkia, teatteria ja sirkusta. Välillä toivoin, että festivaalikausi levittäytyisi pitemmälle ajalle, että ehtisi nähdä, kokea ja kuulla enemmän, rauhassa, ja vielä marraskuussakin…

Kaikesta koetusta on vaikea laatia Top3 -listaa tekemättä vääryyttä hienoille elämyksille, esityksille ja teoksille, jotka eivät ole mukana tässä. Seuraava olkoon kriitikon listani, kaikesta huolimatta.
1. Kimmo Pohjonen Kluster&Dakha Brakha Huvilassa (”riemastuttava konsertti, huikeaa yhteismusisointia”). 2.Mayra Andrade Huvilassa (”laulaja ja soittajat puhalsivat lämpimät tuulet etelästä: obrigado!”) 3. Helsingin Taidehallin Isaac Julien -näyttely (”huikea elokuvainstallaatio lomittuu tilaan ja katsojan ruumiilliseen kokemukseen”), joka jatkuu vielä yli kuukauden.

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Mä haluan olla tyttö!

2010-09-07T10:01:00.005+03:00

Olen ollut viime perjantaina keikan jälkeen niin tiloissa, että en ennen tätä päivää pystynyt edes ajattelemaan kirjoittamista. Viime perjantain Huvila-keikka by Anna Puu ja Chisu oli upea kuten odottaa saattoi.

Ensin lavalle paukutti piikkareissa ja sukkanauhoissa menemään ihana Chisu ja toisella puoliskolla samalla stagella jorasi itsensä supistuksien partaalle eräs tuleva mama. Kitara mahan päällä ja säteilevä aura ympärillään. Seuralaisenani oli vastikään äidiksi tullut ystäväni. Iltaa oli odotettu ja valmisteltu pitkään. Alussa jännitin ystäväni reaktioita keikan suhteen. Mitä mahtaa ajatella toisinaan “enemmän taiteilijaksi" tunnustautuva ystäväni näistä pop-naisista? Kolmannen biisin kohdalla ystäväni kuitenkin huusi korvaani: ”tää on niin voimauttavaa!” Alkusetin vain tuijotimme silmät nauliintuneina. Ilta päättyi transsinomaiseen hyppelyymme lavan edustalla. Stagella Anna ja Chisu ja molempien bändit.

Mieleen iski vanha muisto ala-asteelta. Tytöillä oli jo silloin paljon kivempaa kuin pojilla. Jo siinä iässä tytöillä oli ilmiömäinen kyky saada asiat tapahtumaan ja aina oli mielettömän hauskaa. Kaiken mitä tytöt teki ne teki täysillä…huusi, nauroi, itki ja tappeli. Pojat samaan aikaan toisaalla potkivat kiviä ja murahtelivat. On ne pojatkin siitä onneksi kehittyneet, mutta kyllä tytöissä on enemmän voimaa.

Keikan jälkeen kävelimme ystäväni kanssa Tokoinrannassa molemmilla pulssi tuhat. Antakaa mulle kynää ja paperia nyt, mä kirjoitan kirjan, laulan levyllisen biisejä tai puran ja kokoan ympyrätalon uudestaan. Ainakin nyt tuntuu siltä että pystyn mihin vaan!

Kiitos Anna ja Chisu!

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Kiovan korvahiipat

2010-09-03T11:36:00.006+03:00

Ukrainalaiset rumpushamaanittaret kuulostavat hieman indie-dokkarin apurahahakemukselta, mutta jos kerran kyseessä on Kimmo Pohjosen löytö ja suositus, niin… Tuskin kovin moni meistä Huvila-teltassa vartoen istuksijoista oli ollut koskaan Kiovassa tai Kazanissa ukrainalaisen Dakha Brakhan keikalla, mutta ilmassa oli luottavaista uumoilua.

Mutta suunnilleen viiden tahdin jälkeen oli selvää, että kyseessä ei ollut vain jokin kohteliaasti kiinnostava tapaus, vaan vimmaisen hauska ja vangitsevan taidokas kvartetti. Jo esiintymisasut, (naisten paljettikimaltavat morsiusasuntapaiset ja karvahiipat sekä partasuukaiffarin halatti) viestittivät että nämä artistit eivät ota itseään liian vakavasti. Mutta mikään pellehyppykään ei todellakaan ollut kyseessä, vaan helskutin vaikuttava slaavilainen draama höystettynä hilpeällä ironialla. Kielellisesti me yleisössä olimme täysin pihalla, mutta silti instrumenttien ja moniäänisen lauluharmonian tuloksena oli suorastaan visuaalinen tai elokuvallisen kertova vaikutelma. Ja mitä ukrainan kieleen tulee, niin kurkkasin netistä, miten bändin nimi kirjoitetaan kyrillisillä kirjaimilla. Ja vähän niin kuin arvasinkin, sen voisi ihan näpsäkästi translitteroida suomeksi ”Daha Braha”, koska emme tarvitse k-kirjainta Tšehovinkaan h-kirjaimen eteen toisin kuin angloamerikkalaiset. Tulisi nimittäin lausuttua kvartetin nimi oikein, pehmeästi h-kirjaimilla huokaillen.

Joskus musiikin luonnehtiminen shamanistiseksi tarkoittaa käytännössä puuroutuvaa monotoniaa, pitkäveteistä junnaavaa improvisointia ad infinitum tai Kaustis-heavyusereiden inside-juttuja. Nyt oli toisin, vaikka alkuvoima ja shamanismi kvartettiin liitetäänkin. Dakha Brakhan musiikki oli suoraan aisteja puhuttelevaa, ihailtavan puhtaasti sekapäisen omalaatuista, melodista ja hivelevän kaunista ja välittömästi iholle käyvää. Ja lopun Pohjos-Kluster-Dakha Brakha-”yhtyminen” (käyttääkseni Pohjosen ilmaisua) oli ihan oikeasti hurmoksellista. Teltta pullisteli, kun yleisö rummutti takaisin, sillä eteläiset karvahiipat todella tavoittivat ja valloittivat pohjoiset mököttäjät. Juhlaviikkojen ”Altistu uudelle”-kehotus toteutui ihan nappiin.

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Narrien laiva

2010-09-02T12:55:00.005+03:00

Esirippu nousee. Katsomon eteen avautuu Alminsalin tyhjä näyttämö, jossa näkyy kaksi mikrofonia ja takana keskellä siististi viikattuja punaisia huopia pinossa. Mitään ei tapahdu, stilleben tuntuu kestävän ikuisesti. Sitten yleisön keskeltä nousee mies, joka kävelee lavalle ja alkaa riisua vaatteitaan. Kohta häntä seuraa toinen mies toiselta puolen katsomoa, sitten nainen ja niin edelleen. Eikä aikakaan, kun lavalla on yhdeksän tanssijaa alusvaatteissaan. Kohutun belgialaisen koreografin Alain Platelin teos Out of Context – for Pina on alkanut, yllättävästi.

Ja yllätystä riittää. Kaiuttimista alkaa kuulua härkien mylvintää ja tanssijat muuttuvat lavalla eläimiksi, jotka rupeavat tutustumaan toisiinsa nuuhkien kuin koirat, haistellen, päitään ja kylkiään hieroen. Vähitellen tunnelma vaihtuu ja äkkiä he ovatkin keskenään kirmaavia lapsia tai kohta ihmisiä, jotka ovat jollain tavalla vammaisia, liikuntarajoitteisia tai muuten vain ”normaalista” poikkeavia. Kaiuttimista kuuluvat äänet muuttuvat. Milloin alkaa hervoton diskoaminen teknomusiikin tahdissa, milloin musiikki on Bachin Ave Maria tai Khaledin Aicha, jossa yksi tanssijoista yrittää laulaa mukana. Näyttämöllä olevat mikrofonit ovat jatkuvassa käytössä, kun tanssijat muuttuvat laulajiksi tai alkavat äännellä välillä suorastaan kietoutuen mikrofoneihin. Yhdellä miestanssijalla on kuulokkeet koko ajan kaulallaan.

Out of Context – for Pina on lähes kahden tunnin esitys. Se on pelkistynyt ja samalla niin moniulotteinen ja runsas, että sitä on vaikea sanallistaa, hankala puristaa kirjalliseksi juoneksi. Minulle yhtenä yleisöstä, katsojana, teos oli elämys, joka ei päästä otteestaan. Tanssia, teatteria, performanssia – ja myös nykytaidetta. Mitään tällaista en ole ennen kokenut, vaikka paljon olen nähnyt ja kuullut, monesti vaikuttunut, usein myös työlääntynyt.

Koska kyseessä on ensimmäinen näkemäni Platelin teos, en osaa sijoittaa sitä mihinkään kontekstiin. Aivan, Out of Context – for Pina, onhan ainakin yksi yhteys, teos on omistettu viime vuonna kuolleelle tanssiteatterin keskeiselle uudistajalle Pina Bauschille. Platelillakin avainasemassa on huipputanssijoista koostuva tiivis ensemble, joka teoksen keinoin tarkastelee aika häijyn hauskasti kommunikaatiota, sen mahdollisuutta tai mahdottomuutta.

Tässä teoksessa yritetään kommunikoida eri kielillä, siis eleillä, ilmeillä, liikkeillä, kosketuksilla, äänillä ja äännähdyksillä. Puhetta ei juuri ole, laulua on, mutta pääasiassa ilmaisu lähtee lähinnä diskursiivisen kielen tuolta puolen, alitajunnasta ja ”luonnosta”, joka taitavien tanssijoiden käyttövoimana merkitsee kontrolloitua kontrolloimattomuutta.

”Selvää hullujenhuoneen hommaa”, huusi keski-ikäinen mies esityksen loputtua. Sama ääni, joka hetki sitten oli vaatinut yleisöstä itselleen tanssipartneria englanniksi pyytänyttä esiintyjää puhumaan suomea. Niinpä, Platelilla on kulttuurinen kontekstinsa, oivallan. Flaamien keskiaikaisessa taiteessa, kuten Hieronymus Boschilla, on se nykyihmisen kannalta moniselitteinen aiheensa, moraliteetti ”Narrien laiva”.

Siinä samassa laivassa olemme me kaikki, yhdessä ja jokainen yksin.

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Fuck you!

2010-08-31T13:51:00.007+03:00

Tänä aamuna istun ja mietin, mikä oikeastaan on roolini Juhlaviikkojen bloggaajana. Tulisiko minun olla kriittisempi kaikkea kokemaani kohtaan, ettei homma näyttäisi maksetulta mainokselta ja minusta välittyisi älykkäämpi kuva.

Tosiasioita on kuitenkin kaksi. Tähän astiset elämykset Juhlaviikoilla ovat olleet ainutlaatuisia ja oman taiteen kulutukseni huippuhetkiä. Toinen tosiasia on, että uteliaisuuteni ja loputtoman hyvää näkevän röntgenkatseeni johdosta olen jopa päätynyt juontamaan Suomen Big Brotheria. Moni kysyi silloin miksi. Oma mieleni sanoi miksei. Uusi maailma, uusi mahdollisuus ymmärtää, hahmottaa, punnita ja muodostaa maailmankuvaansa. Sama pätee taiteeseen sekä muihin kansanjuhliin. Olen tänä vuonna käynyt elämäni ensimmäisessä hevikonsertissa sekä jääkiekko-ottelussa.

Eilen istuin Huvilassa ja lavalle asteli Martha Wainwright. Lähtökohtaisesti olemme Marthan kanssa vastakohtia. Kuten nainen itse illan aikana totesi: ”I like to leave things on a bitter note.” Minä en. Odotukseni olivat korkealla ja aluksi emme meinanneet löytää yhteistä säveltä lainkaan. Naisen tapa katsoa maailmaa haavojen kautta rupesi tökkimään. Mietin hetken ja päätin kiivetä ärtymykseni yli. Löysin säteilevän,valovoimaisen naisen, joka olemuksellaan muistutti elämän haavoittuvaisuudesta ja siinä “ikävä kyllä” piilevästä ihmisyydestä ja kauneudesta. Puhtaus ei sittenkään ehkä ole kauneinta. Itse aina täydellisiä kuvia metsästäneenä tämä on suuri oivallus. Konsertin aikana tuli olo että haluaisin sanoa fuck you! En vielä uskaltanut, mutta kasvatan vitutusta sisälläni : )

Rufus ei koskaan minua verhon raosta bongannut ja Carl Philip kuulemma suunnittelee kihloja tyttöystävänsä kanssa, mutta konsertin aikana katseeni kiinnittyi uuteen ihmiseen. Voisikohan hänen kanssaan lähteä rakentamaan yhteistä ruman kaunista maailmaa?

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Balkan-humppa kokosi kaverit

2010-08-31T11:16:00.002+03:00

Huvilalla esiintynyt Balkan-musiikin kuuma nimi Shantel & Bucovina Club Orkestar osoitti Juhlaviikkojen erityisen piirteen - se kokoaa samanhenkisiä ihmisiä. Paikalla oli spontaanisti jopa kymmeniä ystäviäni. Yksin, kaksin, neljin minä ja kaltaiseni olimme kokoontuneet teltalle itäeurooppalaista, orientaalisesti maustettua ravintolahumppaa kuuntelemaan. Nekin, joita en tuntenut, vaikuttivat sellaisilta, jotka voisin tuntea. 30-40-vuotiaita kulttuuria sivuavilla aloilla työskenteleviä riitti. Punavuori, Käpylä ja Kallio; vaihteettomat retropyörät teräsaitaa vasten odottamassa.

Niinpä olinkin keikkaan hyvin tyytyväinen, vaikka puuduin musiikkiin puolessa tunnissa. Tuntui kuin kaikki biisit olisivat samaa, toki hyvin reipasta ja mahtavasti sovitettua, humppaa. Ei se mitään. Viihdyin baarin puolella lopun keikkaa ja ilmassa oli suuren kulttuurijuhlan tuntu.

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

En saa silmiäni irti sinusta!

2010-08-30T15:47:00.005+03:00

Kehuskelin ystävälleni viikonloppuna, että jälleen maanantaina Huvilassa oletettavasti räjähtää, kun Martha Wainwright astuu lauteille Piaf-lauluillan merkeissä. Ystäväni rupesi pohtimaan, mahtaako Marthaa ottaa päähän kun kaikki tietävät hänet Rufuksen siskona ja mahdollisesti ihmiset tulevat myös paikan päälle nähdäkseen millainen se Rufuksen sisko nyt on. Onko se nyt yhtä valloittava kuin veljensä?

Tässä kohtaa minun oli pakko oikaista ystävääni ja todeta, että niin paljon kuin Rufuksesta ja meidän yhteisestä tulevaisuudestamme Amerikassa haaveilenkin (jos Ruotsin prinssi Carl Philip ei suostu kosintaani, niin kakkosvaihtoehtona lasteni isäksi on Rufus Wainwright), niin olen itseasiassa kuullut Marthasta ennen kuin olin ikinä tullut tietoiseksi Rufuksen olemassaolosta. Piaf-iltaa on ainakin New Yorkissa hehkutettu useaan otteeseen, joten odotukset illan suhteen ovat korkealla!

Omaan illan fantasiaani tosin kuuluu, että Rufus on tullut siskonsa seuraksi Helsingin keikalle ja takahuoneen verhon välistä Rufuksen katse nauliutuu eturivissä istuvaan tumman karismaattiseen suomalaiseen näyttelijään. Rufus lähettää jonkun Marthan possesta tuomaan eturivin miehelle viestin, jossa lukee ”I normally never do this but….i can’t get my eyes off of you. Would you join us for dinner after the show….love Rufus, Martha Wainwright's brother.”

Illalla Huvilassa kohdataan!

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Huvilan helmet, tähdet ja kuu

2010-08-30T14:34:00.004+03:00

Elokuun puolivälin jälkeen olen vaeltanut Tokoinrantaan joka kesä vuodesta 1995, jolloin arkkitehti Roy Mänttärin suunnittelema keltainen Huvila-teltta nousi paikalleen ensi kerran. Huvila on mainio tila konserteille, joista muistan muutamia isoja elämyksiä: Patti Smith, Laurie Anderson, Amadou&Mariam, Khaled, Mauno Järvelä ja Näppärit. . .

Paljonhan siellä on kuultu, nähty ja koettu, myös monia vähäisempiä kansainvälisiä tähtiä, mutta lapsiviulisti-näppärit loistavat mielessäni Huvilan tähdistä kirkkaimpina, joskin lainausmerkeissä toki. Pikemminkin Näppärit ovat suomalaisen musiikkikasvatuksen helmiä ja heidän primus motorinsa, kaustislainen muusikko Mauno Järvelä on ehdottomasti pedagogien pedagogi.

Tänä vuonna ajattelin häntäkin, kun seurasin torstaina huikean riemukkaasti svengaavaa kansanmusiikkiyhtye Friggiä. Sen kolmesta Järvelästä kaksi, viulistit Esko ja Alina ovat Maunon aikuisiksi muusikoiksi kasvaneita jälkeläisiä. Ja kolmaskin Järvelä, basisti-Antti, on sukua. Kesällä Kaustisella yleisöä villinnyt Frigg esiintyi nyt Louisianasta tulleen cajun-bändi Steve Rileyn & The Mamou Playboysin oivana lämppärinä. Soitto kuitenkin tempasi mukaansa niin, että ensi vuonna Frigg saattaisi olla pääesiintyjä Huvilassakin.

Kaikkiaan olen kuullut Huvilassa jo neljä konserttia ja täysikuu Töölönlahden yllä on valaissut paluuta kotiin. On ollut miltei vain unohtumattomia iltoja.

Huvila. Kuva: Nina Pätilä

Ainoastaan Paula Koivuniemen rakkauslaulujen konsertti oli pettymys, eikä se johtunut telttaa pommittavasta kaatosateesta, syksyn enteestä. Pääasiassa balladeista koostuva konsertti oli makuuni tekotaiteellinen ja äitelä, liian sokerinen. En sano, että suutari pysyköön lestissään. Ymmärrän, että pitkän linjan muusikko Koivuniemellä on tarve laulaa muutakin kuin tanssilavaiskelmiä. Ja olihan konsertissa myös hyvät hetkensä.

Pettymys ei johtunut siitäkään, että olin juuri kuullut Huvilan avauskonsertissa ruotsalaisen Lisa Nilssonin huikean illan, joka sekin huipentui herkkään rakkauslauluun. Nilssoninkaan laulut eivät välttämättä ole makuuni, mutta hän vain on niin monipuolinen ja professionaali. Sitä kuvastaa se, että hän esitti ehdotonta hiljaisuutta edellyttävän hauraan enkore-biisinsä huolimatta stadionilta kantautuvasta U2:n jyminästä, jonka sähkö lävisti koko öisen kaupungin.

Huvilan kuri on tiukentunut. Saliin ei ole ennenkään saanut tuoda juomia, mutta nyt moniin konsertteihin myydään paikkalippuja ja yleisöä patistetaan asettumaan ajoissa paikalleen, että konsertit pysyisivät aikataulussa. Chucho Valdésin oktetin verevässä kuubalaisillassa sai tanssia vain salin takaosassa.

Itse nautin Valdésin bändistä, istuen, joskin niin paljon, etten käsittänyt entisen kollegani, Helsingin Sanomien jazzkriitikon hapanta kommentointia pari päivää myöhemmin. Mutta kriitikothan eivät toki ole yksimielistä joukkoa, eivätkä kaikki voi pitää kaikesta. Siitä huolimatta, että muu yleisö kirkuisi riemusta hulluna. Eikä Valdés soittanutkaan puhdasta jazzia, joten se siitä. Toinen asia sitten on, kuuluuko musiikkikriitikon kommentoida laulajattaren/laulajan/esiintyjän ulkonäköä.

Lauantaina yleisö sai sitten revetä liitoksissaan, kun Shantel&Bucovina Club Orkestarin balkan-kuume täytti Huvilan. Ohjelmisto jatkuu taas ja tässä vähän namedroppingia: Martha Wainwright, Kimmo Pohjonen Kluster&Dakha Brakha, Mayra Andrade, Chisu ja Anna Puu...

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Nuorallatanssi viehätti

2010-08-30T12:08:00.005+03:00

Les Colporteursin nuorallatanssiesitys oli hauskaa katsottavaa sekä minulle että 12-vuotiaalle pojalleni. Vahva sirkuspainotus tuo nykytanssiin vauhtia ja vaarallisia tilanteita, jopa komiikkaa, kun taitavat akrobaatit "horjahtelevat" vaijereilla ja putoilevat tasolta toiselle.

Tanssiesitykseksi tämä oli hyvin tarinallinen, mikä edesauttoi lapsen keskittymistä. Vai pitäisikö sanoa, että sirkusesitykseksi Colporteursin teos oli tanssillinen, kummin päin asiaa pitäisi ajatella? Joka tapauksessa hauskaa, kaunista ja viihdyttävää no-nonsense-ruumiinkieltä. Erityisbonus esiintyjien arkisista vaatteista ja rauhallisesta sekä läsnäolevasta ilmaisusta.

Ja tässä kohtaa on ehkä syytä myöntää, että nykytanssista sinänsä en ole oikein saanut yrityksistä huolimatta kiinni. Tästä sain.

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Kaikuja kiviseinistä

2010-08-27T11:53:00.002+03:00

Kuva: Charlotte Estmann-Wennström

Kävin katsomassa tämän vuoden Juhlaviikkojen tanssin tilausteoksen, koreografi Carl Knifin valmisteilla olevan Hologram Wallsin harjoituksia. Vaikka teos on vielä tässä vaiheessa keskeneräinen, imaisi läpimenosta välittynyt tiivis tunnelma mukaansa.

Viisi esiintyjää tanssivat läkähdyttävän fyysistä koreografiaa välillä yhdessä, välillä yhden tai vain muutaman esiintyjän ollessa näyttämöllä. Äänimaailma kuljetti minut keskelle pimenevää kaupunkia sekoittaen unohtuneita kaikuja porttikongeista, kivitalojen seinistä kimpoilevia kuiskauksia ja asemien kaukaisia kuulutuksia...Tanssijat sulautuivat äänimaailman hengittävään pulssiin kuin ihmiset kivisen kaupungin keskelle.

Teoksen valaistus ja puvustus olivat vielä valmisteilla, joten valo- ja pukusuunnittelija istuivat Kiasma-teatterin pimeässä katsomossa virittäytymässä teoksen olemassa olevien elementtien tunnelmaan. Jään kiinnostuneena odottamaan millainen lopullinen kokonaisuus tulee olemaan, kun kaikki taiteilijat pääsevät kantamaan kortensa kekoon. Sen voin kuitenkin tässä vaiheessa jo luvata, että lopputulos tulee menemään ihon alle!

Esittävien taiteiden tuottaja Sanni Pajula, jolla on jatkuva nälkä aina festareiden aikana.

Tommy katsoo menneisiin ja lähitulevaisuuteen

2010-08-26T17:12:00.007+03:00

Don Johnson Big Band aikoo tuoda Huvilan lavalle uutta ja vanhaa

Kun on keikkaillut runsaan vuosikymmenen ajan ympäri Suomea, pääsee kovin harvoin enää valloittamaan täysin uusia keikkapaikkoja. Yhtyeellämme on vuosien varrella ollut ilo ja kunnia päästä soittamaan legendaarisilla lavoilla vanhasta Kirjurinluodosta uuteen Kirjurinluotoon, Tavastialta (jo kuopattuun) Joensuun Kerubiin, Vanhasta Jäähallista Helsingin Olympiastadionille.

Perjantaina 27. elokuuta edessä on kuitenkin täysin uusi luku, kun kahdeksanhenkinen Don Johnson Big Band kapuaa ensimmäistä kertaa Huvila-teltan lavalle. Tunnin mittaisella keikalla lämmitellään yleisöä lontoolaista The Very Bestiä varten, mutta meille kyseessä on myös täysin erityinen oma keikka. Niin erityinen, että sitä varten on treenattu mm. biisejä, joita on kuultu livenä viimeksi yli puoli vuosikymmentä sitten tai joissain tapauksissa ei koskaan.

Vierailijoina mukana on kaksi häkellyttävän taitavaa virtuoosia, upea slam-kitaristi Petteri Sariola ja beatbox-velho Felix Zenger. Molempien herrojen kanssa on ollut ilo saada tehdä yhteistyötä jo useamman vuoden ajan – ja jälkimmäisen kohdalla yhteinen historia sai alkunsa nimenomaan Huvila-teltasta.

En ollut koskaan tavannut Felixiä, kun meidät pyydettiin mukaan tulkitsemaan Massive Attackiä vuoden 2005 Huvila Remix -juhlakeikalla. Ensimmäinen kohtaaminen Helsingin Arabiassa järjestetyissä treeneissä oli minulle täysin pudottava ja ikimuistoinen kokemus. Suomalaisia beatboxaajia oli todella harvassa, mutta yhtäkkiä edessäni mikkiä piteli hädin tuskin täysi-ikäinen kaveri Turusta, jonka taidot olivat täysin samalla viivalla Rahzelin tai Scratchin kaltaisten kovien kansainvälisten beatboxaajien ja vokaaliskrätsääjien kanssa. Tyyppi oli vielä kaiken lisäksi sympaattisen vaatimaton ja mukava kuin mikä.

Tuolta keikalta alkoi paitsi ystävyys Felixin kanssa myös pitkään jatkunut yhteistyö. Saman vuoden 2005 jouluna hänet saatiin ensimmäistä kertaa mukaan myös DJBB-keikalle Tavastialle pudottamaan yleisön leukoja ja villitsemään jengiä.

Nyt kun Felix työstää omaa kunnianhimoista soolomateriaaliaan ja on jo päätynyt lavalle mm. Pharrell Williamsin N.E.R.D -yhtyeen kanssa, yhteiset keikat miehen kanssa tuntuvat sitäkin hienommilta ja ainutkertaisemmilta. Voi nimittäin olla että Zenger-ohjus singahtaa pian puhkumaan rytmejään paljon isommille kansainvälisille areenoille. Eikä mikään olisi upeampaa.

Tommy Lindgren
Don Johnson Big Band

Don Johnson Big Band ja The Very Best perjantaina 27.8. Huvila-teltassa klo 19 alkaen

Liput Lippupisteestä

Runo pysäytti aamuruuhkassa

2010-08-26T14:04:00.004+03:00

Benjamin Zephaniah esiintyy Runokuussa. Kuva: D.R.

Festivaalijärjestäjän yö on useimmiten lyhyt ja uni herkässä vaikka kaikki valmistelut olisikin yrittänyt tehdä huolella. Ensimmäinen ajatukseni, kun sain tänään pakotettua silmäni auki: pysyivätköhän taistelutoverini hereillä niin pitkään, että loputkin tekstit Harry Salmenniemen Texas, sakset -näyttelyyn saatiin seinille? Vilkaisu ikkunaan antoi aiheen uskoa, että ainakin taivaanmerkit olivat festivaalillemme suosiollisia. Ikkunaani paistoi kuu – Runokuun ensimmäistä aamua päästiin korkkaamaan täydenkuun valossa!

Yllättäen keskustelin tänään runoudesta myös aamuruuhkaisessa metrossa. Tuntematon matkustaja kommentoi minulle runoa, joka kuului Runoja raiteilla -kampanjaamme. Hän ei voinut arvata, että olin osasyyllinen siihen, että nuo runojulisteet olivat yön aikana ilmestyneet ratikoihin ja metroihin ilahduttamaan kaupunkilaisten arkea. Juuri tuollaiset kohtaamiset yleisön kanssa antavat tunteen siitä, että nyt eletään vuoden hohdokkainta aikaa.

Runouteen on nykyisin mahdollista törmätä paljon muuallakin kuin perinteisten kirjankansien välissä: verkossa, runouslehdissä ja erilaisissa runotapahtumissa.. Kokeellinen runous sai pitkään odottaa rantautumistaan Suomeen (joitakin merkittäviä kokeiluja unohtamatta), mutta nyt se elää voimakasta nousukautta myös meillä. On paljon taiteidenvälisyyttä, erilaisia visuaalisen runouden muotoja, tietokoneohjelmoitua runoutta, äänirunoutta, lavarunoutta jne. Myös näihin runouden muotoihin voi tutustua Runokuu-viikon aikana.

Liian helposti ajatellaan, että kokeellisuus on tässä hetkessä olevaa. Ennemminkin se on käymistilaa ja ristiriitaa oman aikansa kanssa aikakaudesta riippumatta. Ranskalainen matemaatikko, kirjailija Jacques Roubaud on toiminut kuuluisan kokeellisen Oulipo-ryhmän piirissä jo useita vuosikymmeniä. On ollut mukavaa seurata runoharrastajien ilmeitä, kun he ovat saaneet tietää, että arvostettua Roubaudia pääsee nyt kuulemaan livenä myös Helsingissä.

Meidän järjestäjienkin pitää rohkeasti kokeilla jotakin uutta. Legendaarinen Elävien runoilijoiden ilta on vaihtanut paikkaa ja se järjestetään tällä kertaa Savoy-teatterissa sunnuntaina 29.8. Illan ulkomainen päävieras on brittiläis-jamaikalainen rastafari, kirjailija ja muusikko Benjamin Zephaniah, jonka persoona, huumorintaju ja esiintymiskyky ovat valloittaneet yleisöt eri puolilla maailmaa. Zephaniah haluaa tuoda runouden myös niiden ihmisten luokse, jotka eivät yleensä harrasta kirjallisuutta. Kannattaa merkitä kalenteriin, sillä ympäri maailmaa ihmisoikeustyötä tekevä Zephaniah ei ehkä kovin usein ehdi Suomeen!

Sinikka Koskinen
Runokuu-festivaalin tuottaja Helsingin kaupunginkirjastosta

Sirkustaiteilijaksi sattuman kautta

2010-08-25T11:33:00.005+03:00

Kuva: Jean-Pierre Estournet

Nuorallatanssijaryhmä Les Colporteursin huikeasta Le fil sous la neige -esityksestä nähdään tänään Suomen ensi-ilta Suvilahdessa. Ryhmän kaksi suomalaistanssijaa kertovat tarinansa.

Sanja Kosonen:
Olen 29v. ja kotoisin Turusta. Olen asunut Ranskassa nyt jo 6 vuotta. Jäin sinne sirkuskoulun jälkeen töihin. Tässä ammatissa on saanut kiertää ympäriinsä Ranskaa ja Eurooppaa. Onhan se erilaista, ja samalla eurooppalaisen tuttua. Uuden sirkuksen näkökulmasta Ranska on edelläkävijä, taidetta tuetaan enemmän kuin missään muualla ja se näkyy tarjonnan monipuolisuudessa ja laadussa. Suomesta kaipaa eniten luontoa, ruisleipää, salmiakkia ja Fazerin sinistä! Saunaa jo vähemmän, kun ollaan kuljetettu jo ainakin 5 kiuasta Ranskaan. Kavereiden sirkusryhmä rakensi liikkuvan sauna-asuntovaunun! Meitä suomalaisia sirkustaiteilijoita alkaa olla täällä jo parikymmentä..

Sirkustaiteilija minusta tuli sattumien kautta. Lukioaikana etsin vahvasti sitä omaa ilmaisumuotoa: kokeilin tanssia, teatteria, musiikkia.. Aloitin Turun Sirkus Ry:n nuorisosirkuskerhossa sirkusharrastuksen ja tunsin löytäneeni oman juttuni, jossa yhdistyvät monet taiteen muodot. Lukion jälkeen päädyin Turun Taideakatemian sirkuslinjalle ja sielä Ranskan Centre National des Arts du Cirque (C.N.A.C.) -sirkuskorkeakouluun. En oikein koskaan tiennyt mikä minusta isona tulee, en koskaan ainakaan ajatellut nuorallatanssijan ammattia. Parin sirkusopiskeluvuoden jälkeen Turussa ymmärsin, että tätähän täytyy tehdä ihan tosissaan, jos haluaa leipänsä tienata!

Les Colporteurs kuuluu yhteen arvostetuimmista Ranskan uuden sirkuksen ryhmistä. Ryhmän perustajat, ohjaaja Antoine Rigot ja hänen vaimonsa Agathe Olivier ovat aikamme tunnetuin nuorallatanssipariskunta. Le fil sous la neige -esitykseen haettiin nuorallatanssijoita ympäri maailmaa. Olivat kuulleet, että Chalonin koulussa on joku hullu suomalainen ja soittivat minut koe-esiintymiseen ja minut valittiin mukaan. Itselle tilaisuus tehdä töitä maailman parhaimpien nuorallatanssijoiden kanssa heti valmistumisen jälkeen oli huikea ja on edelleenkin.

Esitys on sirkushistorian ensimmäinen ainoastaan nuorallatanssille omistettu teos. Miltei kaikki meistä harjoittivat sitä ennen yksin, soolo-lajina. 7 nuoraa ja muiden kohtaaminen on avannut silmiä, ovia ja mahdollisuuksia, laajentanut sekä omaa että yleisön näkökulmaa lajista. Tekoprosessin aikana taisimme päivittäin oppia uutta, se oli uskomatonta! Esitys on haastava ja jaamme sen haasteen yhdessä. Työryhmä on tiivis; työmoraali pysyy korkeana, muiden kannustamana ja vapaa-aikaakin vietetään usein yhdessä. Asuntovaunujen kanssa kierrettäessä muodostamme oikeastaan pienen kyläyhteisön. Elämäntapa ja työ kulkevat käsi kädessä.

Minulle Le fil sous neige on tarina inhimilisyydessä, elämän hauraudesta ja itsensä ylittämisessä muiden avulla. Jokainen voi löytää esityksestä omia tarinoitaan. Olla rehellinen ja avoin lavalla, kuunnella muita artisteja ja yleisöä.  Kehystarina kertoo ohjaajamme Antoine Rigot’n tarinaa. Uransa huipulla hän halvaantui sukellusonnettomuudessa. Hänen uskomaton lannistumattomuutensa jatkaa taidettaan ohjaamisen kautta on antanut voimaa meille kaikille ja antaa sitä esityksen kautta myös yleisölle.

Nuorallatanssi on jatkuvaa epätasapainon hyväksyntää; taistelua painovoimaa vastaan, joka luo enemmän ja vähemmän hallittua liikettä. Se on mielen ja kehon tila, jota keskittyminen pitää koossa. Putoan nuoraltani päivittäin, menetän tasapainoni, mutta putoan hallitusti. Voimme ottaa riskejä, leikimme tulella esityksessäkin; käymme epätasapainon äärirajoilla.. Loukkaantumisia sattuu harvoin, mutta riski on aina läsnä, Säännöllisesti nuora muistuttaa, yllättää, kun luottaa itseensä liikaa ja keskittyminen herpaantuu. Vaikeimmat akrobaattiset liikkeet pelottavat jonkin verran aina, on hypättävä ja luotettava itseensä, alastulo pinta-ala on vain 12mm kapea... Putoamisen riski on fyysinen, mutta ennen kaikkea henkinen. On oltava vahva yleisön edessä, jatkettava tai yritettävä uudestaan. Tämä on yksi esityksenkin kantavista tunteista: pudotessa nuorallatanssija muuttuu inhimilliseksi, vaikeus tulee esiin. 

Ulla Tikka:
Olen alunperin tamperelainen, 32-V. Tällä hetkellä asun kuvankauniissa Sveitsissä, Zürichin lähellä. Hapanleipä maistuisi useamminkin kuin häpeällisen harvoilla Suomen kaynneillä.

Aloitin 11- vuotiaana Sorin Sirkuksessa, josta vuosien harjoittelun jälkeen elämänmatkalle jäivät unelma-ammatti sekä mahtavat ystävät. Erikoistuin nuorallatanssiin vasta myöhemmin. Pariisin- ja Berliinin sirkuskoulujen sekä useiden projektien kautta olen löytänyt tekniikkani ja tyylini ilmaista itseäni.

Kuulin Les Colporteursin projektista kollegaltani ja päätin partnerini kanssa lähteä tutustumaan porukkaan. Muiden sirkusprojektien välissä lähdimme lomamielellä pariksi päiväksi etelä Ranskaan, josta löysimmekin lähes 30 nuorallatanssijaa ottamasta osaa kahden viikon ns. pääsykokeeseen. Vielä toisenkin rankkauksen jälkeen sitten kesällä 2006 kolmen kuukauden luovan työn ja hien päätöksenä oli „Le fil sous la neige“. Nyt yli 250 esityksen ja tuhansien nuorakilometrien jälkeen on mahtavaa että kiertueemme yltää Helsinkiin asti.

Ryhmäläisten treenimäärät ovat varsin henkilökohtaista, kiertueella ollessa harjoittelen n. 3 tuntia viitenä päivänä viikossa. Koko porukka on kulinaristeja, joten hyvän ruoan ja viinin ääressä vietämme usein iltamme. Jo kaksi vuotinen perinne hiihtolomasta Alpeilla pysynee ohjelmassa seuraavina vuosinakin.

Esityksessä erikoista nuorallatanssijalle on haaste unohtaa tasapaino ja antaa tilaa tunteille tekniikan ulkopuolelta elääkseen hetken yhä uudelleen, kertoakseen ja jakaakseen yleisön kanssa pienen hetken omasta elämästä 12 mm esiintymislavalla. Sirkustaiteilu on elämäntapa, naarmut säärissä sen hinta ja nuorallatanssi tunne vatsassa, josta en haluaisi jäädä paitsi.

Le fil sous la neige Suvilahdessa. Esityksiä 25.8.-4.9.

Viapori Jazz!

2010-08-24T12:46:00.008+03:00

Susanna Hietalan levynjulkaisukeikka 25.8.2010
on Viapori Jazzin ensimmäinen konsertti.

Tervehdys kaikille!

Nykyään puhutaan paljon ajasta ja varsinkin sen puutteesta. Jokainen Suomenlinnassa joskus käynyt on saarelle astuessaan varmasti kokenut ajan saavan uuden merkityksen. Asiat tuntuvat tapahtuvan hitaammin kuin yleensä; ikään kuin saisimme lahjaksi enemmän aikaa kuin saarella tosiasiassa vietämme.

Koen usein samaa myös kuunnellessani musiikkia. Jokainen muusikko ja säveltäjä on antanut uskomattoman määrän omaa aikaansa harjoittelulle, säveltämiselle, keikkamatkoille ja kaikelle mitä musiikin tekemiseen liittyy. Siksi ajattelen, että kuulemissamme konserteissa ja tallenteilla muusikot antavat musiikillisten elämysten ohella kuulijoille musiikkiin käyttämäänsä aikaa. Tätä aikaa me saamme tiivistetyssä muodossa, musiikkikappaleiden mittaisina annoksina. Kuulijoina meidän tulee vain antautua musiikille, valmiina kuuntelemaan ja aistimaan; ja mitä vähemmän meillä on odotuksia ja ennakkoluuloja, sitä enemmän saamme. Kuulostaa helpolta, mutta ainakin minulle se on usein vaikeaa, joskus mahdotonta.

Viapori Jazz syttyy tänä kesänä soimaan jo kymmenettä kertaa! Siellä olen saanut useimmin kokea musiikille antautumisen olevan helppoa, niin soittajana kuin kuulijanakin. Sydämellinen kiitos siis näistä kymmenestä vuodesta teille kaikille, jotka olette olleet mukana luomassa tämän mahdollistanutta henkeä: muusikoille, talkooväelle, yleisölle ja yhteistyökumppaneille. Soikoon jazz!

Jukka Perko, festivaalin taiteellinen johtaja

Viapori Jazz 25.-28.8.2010 Suomenlinnassa
Ohjelmistossa muun muassa Susanna Hietalan (kuvassa) levynjulkaisukeikka Tenalji von Fersenissä, Hemma Beast, Jukka Perkon Charlie Parker -ilta sekä Samuli Kosmisen ja Jarmo Saaren Tähtien sota Lentokonetehtaalla. Katso koko ohjelma täältä.

***

Hej på er!

Nuförtiden pratar man mycket om tid och särskilt om bristen på tid. De som besökt Sveaborg har säkert upplevt hur tiden får en annan betydelse då man sätter foten på ön. Saker verkar ske långsammare än i allmänhet; som om vi som gåva skulle få mera tid än vi i själva verket tillbringar på ön.

Jag upplever ofta samma sak även då jag lyssnar på musik. Varje musiker och kompositör har skänkt en otrolig mängd av sin tid till repetering, komponering, resor och allt annat som har att göra med musikverksamhet. Därför tycker jag att musikerna vi hör vid konserter och på inspelningar ger oss, förutom en musikalisk upplevelse, den tid de använt till musiken. Tiden får vi i komprimerad form, som styckelånga doser. Som lyssnare skall vi bara öppna oss för musiken, redo att lyssna och förnimma; ju färre förväntningar och fördomar vi har, desto mera får vi. Det låter enkelt, men för mig är det ofta svårt - och i bland omöjligt.

Musiken i Viapori Jazz tänder för tionde gången denna sommar! Där har jag oftast upplevt att det är lätt att öppnas för musiken, både som musiker och som lyssnare. Ett hjärtligt tack för dessa tio år vill jag därför ge till er alla som har varit med om att skapa atmosfären som gjort detta möjligt: musiker, talkofolket, publiken och samarbetspartners. Må jazzen ljuda!

Jukka Perko, festivalens konstnärlig ledare

Viapori Jazz 25.-28.8.2010 i Sveaborg

Vanhempien oppitunti

2010-08-23T13:44:00.004+03:00

Tim Etchellsin ohjaamassa That Night Follows Day -esityksessä äänessä ovat 8–14 -vuotiaat koululaiset, joten luonnollisesti mukaani Korjaamolle lähti viittä vaille 12-vuotias tyttäreni. Vaikka kuten hän kulmakarvojaan tyytyväisesti nostellen totesi, puhuttelu oli osoitettu meille vanhemmille, ei lapsille. Hän tunsi selvästi kollegiaalista yhteenkuuluvuutta belgialaisten ikätovereidensa kanssa. Ja tietenkin olemme puhuttelumme ansainneet, me loputtomasti neuvovat, ohjeistavat, opettavat, valistavat, varoittavat, määräilevät ja kieltävät vanhemmat. Olemme sovinnaisia ja ylivarovaisia besserwissereitä.

Näyttämön väki piti puhuttelun erittäin tyylikkäästi. Ei hitustakaan mistään Shirley Temple meets Vaahteramäen Eemeli -klisheistä eikä siteeksi yhtään yliammuttua lapsinäyttelijämaneeria, vaan luontevan vakavia ja sopivasti eloisia kasvoja, harkittuja efektejä, muutama stilisointi, optimaalinen vilahdus koulumaailmaa, painopiste fiksusti vanhempien ja lasten välisessä suhteessa eikä niinkään koulun (liian helpossa ja vanhempien vastuuta pakoilevassa) mollaamisessa. Kerrankin aikuiset kuuntelivat lapsia, ihan aikuisten oikeasti kuuntelivat hiiskahtamatta, keskeyttämättä, päälle puhumatta. Nauraa sai kyllä vähän väliä, itselleen nimittäin.

Naurun lomassakin silti ajattelin, että rakkautta se on se sovinnaisesti suitsiva ja kanaemoileva ja elämänohjeistava rakkauskin. Väsyväthän nuo 8–14-vuotiaat ainaisiin ohjeistuksiimme ja ”anna-kun-äiti-kertoo-kun-on-tätä-elämänkokemusta” -jäkätykseemme, mutta se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin katseen ja selän kääntäminen. Toiselle lapselle vanhemman varoitushössötys käy hermoille, kun taas joku toinen lapsi ottaisi hössötyksen mieluummin kuin vanhempiensa välinpitämättömyyden.

Kun niin kovasti toivoisi, ettei lapsi satuttaisi itseään tavalla tai toisella. Hänen on saatava itse oppia ja ottaa opikseen. Kunpa hän jaksaisi sopeutua, muttei yhtään liikaa. Kunpa hän säilyttäisi lapsen spontaanin uteliaisuutensa koulun suoritus- ja vaatimusmaailmassa.

Tehdessämme lähtöä esityksen jälkeen (vedettyäni viime hetkessä takaisin aikeeni varoittaa häntä porrasaskelmasta ja neuvoni ottaa muutama nopsa askel ettemme jäisi isokokoisempien jalkoihin) kysyin häneltä, kuinka paljon hän oli ymmärtänyt melko nopeasti vilahtaneista englanninkielisistä tekstityksistä. ”Yhdeksänkymmentäviisi prosenttia”, hän ilmoitti napakasti. Minä ilahduin ja pohdin, miten hyvää kieliharjoitusta tämä ilta oli ollut. Ja samassa taas tajusin, miten naurettavan sovinnainen olen. Lapsella oli kova motivaatio ymmärtää, mitä kollegat lavalla sanoivat, ja hän ymmärsi. Tunsin yhtäkkiä kunnioitusta tuota sidosta kohtaan: nuo 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa syntyneet kläpit ymmärtävät toisiaan ja hymähtelevät vanhempiensa kotkotuksille, onneksi. Ja sitten jonain päivänä heillä on omia lapsia ja he huomaavat olevansa huolissaan ja antavansa neuvoja ja varoittelevansa vaaroista. Silloin on isovanhempien vuoro ja oikeus lyödä lossiksi ja opettaa lapsenlapsia venyttämään sääntöjä ja karkailemaan pihasta ja syömään karkkia jo perjantaina. Tuskin maltan odottaa, että pääsen sinne saakka.

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Molotov-Ribbentropin tyttäret ja kauden poskettoman hintavat trendivinkit

2010-08-22T12:54:00.008+03:00

Toissapäivänä perjantaina 20.8. Juhlaviikot alkoi fanittajan näkökulmasta parhaalla mahdollisella tavalla: innokkaat ennakko-odotukset ja esityksen suomat yllätykset olivat riemukkaassa kanssakäymisessä. Menin nimittäin katsomaan TR Warszawan esittämää näytelmää No Matter How Hard We Tried (ohjaus Grzegorz Jarzyna). Elin ennakolta siinä käsityksessä, että nyt on luvassa kivihiilikaivoksen verran puolalaista synkkyyttä. Eikä siinä mitään, en nimittäin ymmärrä sitä ajanvietepakkomielteistä automaattireaktiota, etteikö missään taideteoksessa saisi olla synkkyyttä.

Mutta annas olla. Näytelmä oli armottoman hauska – mustaa huumoria, muttei niinkään hiilikaivosten kuiluista vaan ylikansallisten huttumerkkien, elintasohypen, itsehalveksunnan ja itselle nauramisen rapaisista rappukäytävistä. Vaikka näkökulma oli puolalaisessa identiteetissä, näytelmä oli täysin vangitseva universaalimpi esitys huonosta kansallisesta itsetunnosta ja sen seurauksista. Miten monet meistä itäisistä/perifeerisistä/toisessa maailmansodassa tavalla tai toisella pahasti murjotuista Euroopan kansoista tunnemme itsemme koko maanosan mustiksi lampaiksi?

Väkisinkin tuli mieleen, että suomalainen yleisö kyllä ymmärtää, mitä pestyt jogurttipurkit, ruoantähteiden säästäminen ja leivän kunnioittaminen perimmiltään merkitsevät. Ja vaikka näytelmän nuori tyttö kyllästyy mummin ainaiseen pelkoon siitä, että toinen maailmansota tulee taas takaisin, viimeistään lopun traaginen käänne muistuttaa siitä, mikä on kirjoitettu talojemme kivijalkoihin. Sota vahingoitti tavalla, jota nykyinen pakonomainen viihde, pikselifantasmagoria ja yhdenmukaistuva elämäntapa eivät vieläkään kykene kokonaan kätkemään. Voi, mitä upeaa univormumaista IKEA-Tesco-roskalehti-einesruoka -Eurooppaa kohti olemmekaan menossa, kunhan vain saamme köyhemmät EU-maat mukaan tälle yhteiselle tuotetaivaan kassahihnalle.

Lämmin kädenpuristus näytelmäkirjailijalle, loistomimmi Dorota Masłowskalle – miten fantastista dialogia, miten väkivahvaa kykyä kertoa rinnakkaisia tarinoita! Näyttelijöiden miiminen nopeus ja taito taivutella nappiin jok’ikinen absurdi tilanne olivat hengästyttävää katsottavaa. Vaikka screeniltä näkikin vuorosanojen hersyvän koomisuuden, puolan kieli oli yhtä kaikki häkellyttävän kaunista kuunneltavaa. Monet lainasanat venäjän kielestä muistuttivat samantapaisesta maantieteellisestä teltanpaikastamme: omaan kieleemme olemme lainanneet vähän eri tavalla, mutta lainanneet yhtä kaikki.

Näytelmän lopun tapa kääntää komedia tragedian kautta oivallukseen oli rohkea veto, joka vaatii varmaa pokkaa. Ratkaisu toimi todella hyvin, sillä se sinetöi katsojan kokemuksen siitä määrätietoisuudesta, jolla näytelmä ja koko seurue meille puhuivat. Elämään(sä) perin pettynyt kyynikko ei olisi tohtinut lopuksi päätyä muuhun kuin lossiksi lyömiseen ja oman selustansa turvaamiseen, mutta Dorota Masłowska on toista maata.

Leppeään iltayöhön Korjaamolta lähtiessä vastaan rävähti Stadikalta kaikuva U2-räime. Mikäpä siinä, mutta samalla hykerrytti kun ajatteli, mitä kirpeän sarkastista näytelmän perheenäiti olisi lohkaissut ihan-mahtavasta-ja-vilpittömästä-maailmanparannusbändistä-ja-sen-konserttilippujen-hinnoista…

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Lisa Nilsson -herätekokouksessa stringit jalassa!

2010-08-21T14:18:00.010+03:00

Perjantai-iltana korkattiin Huvila-teltan tämä kausi. Lavalle asteli ihana Lisa Nilsson. Illan aikana itkettiin, naurettiin ja tanssittiin aikuiseen makuun pehmeällä kädellä. Olin katsomassa konserttia parhaan ystäväni kanssa ja totesimme molemmat yhteen ääneen, että emme ole aikoihin nähneet yhtä sulavaliikkeistä ja läsnäolevaa artistia: jokainen lantion liike, käden ojennus, jokainen nuotti ja puheenparsi oli aitoa, rehellistä ja juurevaa.

Oma käsitykseni hänestä artistina laajeni. Naisella on uskomaton kyky tehdä itsestään hurttia huumoria: milloin oltiin stringbikini ostoksilla Ipanemassa ja milloin puhuttiin median kirjoituksista hänen new age -”hurahduksestaan” ja vertailusta Carola Hägvistiin. Toisessa hetkessä oltiin intiimisti hiljaa vain minä ja hän.

Lisan konsertissa toteutui ehkä parhaimmillaan se, mistä taiteessa mielestäni on kysymys; hän loi uskoa huomiseen, uskallusta päästää irti menneestä ja viisautta kantaa mukana loputonta halua puolustaa ihmisyyttä. meidän jokaisen yksilöllistä kauneutta ja oikeutta olla.

Konsertin jälkeinen to do lista:
-soita äidille,mummolle,siskoille ja ystäville ja kerro että rakastat heitä
-muista että saatat kuolla huomenna joten ole tässä
-lopeta kaikki turha
-älä ota paineita vaan nauti oikeudestasi olla siinä missä olet
-sano “haista paska” hännystelijöille

Kiitos ja kumarrus, Lisa Nilsson!

Isaac Julien on taidekesän iso uutinen

2010-08-21T11:44:00.005+03:00

Helsingin juhlaviikot ei ole enää vuosiin ollut mikään nykytaiteen festivaali, vaan kuten tänäkin vuonna, ohjelmisto on pursunnut klassista ja muuta musiikkia, kaupunkitapahtumia, teatteria, tanssia, sirkusta. Vähäistä elokuvaakin on ollut enemmän kuin kuvataidetta.

Kriitikkona muistan, kun lähes kaikki kynnelle kykenevät pääkaupungin galleristit ja museoväki kokoontui kesälomien jälkeen perinteiseen Juhlaviikkojen tiedotustilaisuuteen; jokaisella oli jotakin kerrottavaa ja toimittajien kassit täyttyivät materiaaleista. Nyt uutista yrittää tarjota yksi Helsingin johtavista galleristeista, joka valitti Ylen kulttuuritoimittajalle, ettei täkäläinen media enää käsittele kuvataidetta siinä mitassa kuin sivistyneessä maassa pitäisi.

Mutta asiaa voisi ajatella toisestakin näkökulmasta. Ei se määrä vaan laatu. Siis LAATU.
Ainakin tänä vuonna juuri Juhlaviikot tarjoaa sen taideuutisen, johon mediat taatusti tarttuvat. Sillä uutisiahan tehdään lukijoille, katsojille, kokijoille, kävijöille eli yleisölle.

Helsingin Taidehalli on nyt MUST jokaiselle vähänkin nykytaiteesta kiinnostuneelle. Euroopan ensi-iltansa on saanut täällä ja nyt brittitaiteilija Isaac Julienin (s. 1960) uusin teos ”Ten Thousand Waves” (”Kymmenen tuhatta aaltoa”), josta en osannut edes aavistaa, miten huikeasta teoksesta on kysymys, kun kirjoitin siitä kesäkuussa täällä blogissani.

Kuva: Courtesy of the artist and Victoria Miro Gallery, London / Metro Pictures, New York / Galería Helga de Alvear, Madrid

Läpi Taidehallin kulkeva, yhdeksälle läpikuultavalle valkokankaalle jäsentyvä elokuvainstallaatio lomittuu tilaan, katsojan ruumiilliseen kokemukseen ja rakennuksen arkkitehtuuriin. Samalla kun se limittää meidät aikaan, Kiinan nykyhetkeen ja tarinoihin maan historiasta. Toisiinsa kietoutuvat 1500-luvulta peräisin oleva kertomus merelle eksyneistä kalastajista ja vuonna 2004 Britanniassa kohua herättänyt, Pohjois-Englannissa sattunut onnettomuus, jossa kiinalaiset maahanmuuttajat hukkuivat poimiessaan merestä simpukoita elantonsa edestä.

Näistä tarinoista Isaac Julien on usean vuoden aikana onnistunut punomaan moniaineksisen runollisen matkan. Taustalla on ajankohtainen pohdiskelu eri kulttuureja edustavien ihmisten globaaleista muuttoliikkeistä, nykyisistä ja menneistä. Suomessa voisi miettiä Lapissa juuri menehtyneen thaimaalaisen hillanpoimijan kohtaloa.

Eri tiloissa ja tunnelmissa navigoiva ”Ten Thousand Waves” rakentuu faktasta ja fiktiosta, kuvista ja äänistä. Se on kuvattu pääosin Kiinassa ja toteutettu yhteistyössä useiden keskeisten kiinalaistaiteilijoiden kanssa. Heihin kuuluvat tunnettu näyttelijätär Maggie Cheung tai runoilija Wang Ping, jonka runot käsittelevät teoksen taustalla olevia onnettomuuksia.

Isaac Julien on samankaltainen nykytaiteilija kuin Eija-Liisa Ahtila. Hän tekee elokuvainstallaatioita ja myös yhden kanavan elokuvia, jollaisena ”Ten Thousand Waves” saa maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuun alussa. Julienin elokuvia voi nähdä parhaillaan myös Helsingissä elokuvateatteri Orionissa, jossa esitetään maanantaina hänen gay-kulttuurille omistetut teoksensa ”Looking for Langston” (1989) ja ”Derek” (2008).

Jälkimmäistä voisi kutsua suorastaan polyfoniseksi kunnianosoitukseksi aidsiin kuolleelle monipuoliselle brittitaiteilijalle ja elokuvan tekijälle Derek Jarmanille (1942-1994). Jarmanin itsensä ja Julienin ohella ”Derekin” ääni ja kasvo on sen käsikirjoittaja, näyttelijä Tilda Swinton, joka myös esiintyy siinä.

En voi koskaan unohtaa Jarmanin viimeistä elokuvaa ”Blue” (1993), jonka ensi-illasta Venetsiassa nähdään pieni välähdys ”Derekissä”. Olin siellä minäkin, katsomassa lähes parituntista elokuvaa, joka rakentui syvyyksiinsä imaisevasta pelkästä sinisestä kuvasta ja vaikuttavasta äänten kudoksesta. Paikalla oli vielä myös sairautensa myötä näkönsä menettänyt taiteilija itse, valkoisessa hatussaan ja puvussaan, optimistisena, ilkikurisena.

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Isäksi tulemisesta - ja taiteesta

2010-08-20T14:38:00.007+03:00

Isäksi tuleminen kaksitoista vuotta sitten on muuttanut kulttuurin kuluttamistani kahdella tavalla. Ensinnäkin, mahdollisuus katsoa kotona televisiota tai käydä elokuvissa on ajallisesti rajautunut pääasiassa lasten nukkumaanmenon jälkeiseen aikaan (pidän tarinoista, joissa tapellaan ja naidaan paljon, tai ainakin huudetaan kovaan ääneen ja ryhdytään vastuuttomuuksiin). Toiseksi, olen oheisvahingonomaisesti alkanut kuluttaa suuren määrän lastenkulttuuria - kymmeniä ellei satoja tunteja elokuvia, jotka vaihtelevat laskelmoivasta skeidasta moderneihin mestariteoksiin, klassikoita, kirjoja, musiikkia, äänikirjoja ja kaikkea mahdollista.

Nyt vanhempi lapsista on muodostanut oman makunsa ja kiinnostunut hiphopista. Juhlaviikoilla esiintyy Grupo de Rua, ja kun menemme katsomaan sitä, olen vieraana kahdessa vieraassa maailmassa, tanssin ja hiphopin. Oppaanani on se, jota itse ennen opastin omien vanhojen suosikkieni pariin. Olen siinä välissä - tanssin, korkeataiteen, ja hiphopin, kevyen musiikin uuden tulokkaan välissä. Kiinnostavaa.

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Jani Toivola P.P.S.: Miks sä jätit mut?

2010-08-20T13:31:00.008+03:00

Istun aamua ja nakutan konetta. Taustalla soi täysillä Lisa Nilsson. Enää tunteja ja pääsen kuuntelemaan yhtä maailman upeimmista, rehellisimmistä ja herkimmistä tulkitsijoista!

Nyt iPodissa soi biisi Vem... Tätä biisiä kuuntelin lähes tauotta kun 23 vuotiaana erosin suuresta ensi rakkaudestani. Sitä suurta nautintoa. kun sai vain rypeä ajatuksissaan ja maalailla mitä dramaattisempia kohtauksia entisen rakkaansa kanssa. Niistä filmeistä saisi ainakin kaksi kokopitkää elokuvaa. Tyylilaji ehdottomasti melodramaattinen musikaalielokuva. Sateisia katuja, dramaattisia balladeja ja lopussa näytön paikka: iso loistelias tanssikohtaus, jossa entinen kumppani saa kulla kunniansa ja mulla menee hyvin!

Nykyään filmit eivät ehkä ole enää niin dramaattisia, mutta välillä on oudolla tavalla kiva muistella mennyttä elämää, tuntea se aika hetken ohimolla ja onnitella itseään että kaikesta tähänastisesta on selvitty ja ehkä jopa menty eteenpäin.

Ensimmäinen suuri rakkauteni on tänään hyvä ystäväni.

Huvilan nurmelle edelleen malttamattomana jorausseuraa odottava

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Juhlat alkavat!

2010-08-19T16:48:00.005+03:00

Kuva: Saša Tkalčan

Juhlaviikot kehoittaa tänä vuonna altistumaan uudelle. Paitsi että kehoitamme yleisöä, otamme myös itse askelia toistaiseksi tuntemattomaan.

Uusina aluevaltauksina tänä vuonna koetaan Vanhalla ylioppilastalolla järjestettävä, elektronista ja klassista musiikkia yhdistävä Avajaisklubi. Soitto kotiin -sarja vie kamarimusiikin pääkaupunkilaisten koteihin. Kaikki kaupunkilaiset kutsutaan taiteen palvelukseen Ihmisten kaupunki -tapahtumassa, ja mediataide levittäytyy kaduille Media Facadesin myötä.

Haluamme tuoda taiteen lähelle ihmistä, törmäyttää taiteeseen yllättävissä paikoissa. Taidetta ei kuulu ainoastaan katsella tai kuunnella, siihen voi osallistua ja sitä voi kokea yhdessä muiden kanssa. Perinteisempien ympäristöjen lisäksi taiteeseen voi nyt törmätä työmatkalla, naapureiden kotona, ratikkamatkalla...

Joten hyppää rohkeasti mukaan, ja altista itsesi uudelle: juhlat alkavat!

Erik Söderblom, Juhlaviikkojen toiminnanjohtaja

Kyyneliä, lapsia ja bodausta!

2010-08-19T15:33:00.008+03:00

Sain eilen mahtavan piristysruiskeen muuten kankeasti loman jälkeen alkaneelle viikolle, kun tajusin että täällä viikolla on paljon mitä odottaa! Tämä on sittenkin ehkä lempiaikaani vuodesta ja nimenomaan Helsingissä. Aurinkoisia päiviä ja viilenevän tummia iltoja, päivettyneen onnellisia ihmisiä, työ jota rakastan ja kulttuurielämyksiä kaupungin täydeltä. Ilonaihetta maanantaihin toivat erityisesti merkinnät kalenterissa. Tällä viikolla edessä on kauden ensimmäiset juhlaviikkoelämykset. Perjantaina Lisa Nilsson Huvila-teltassa ja sunnuntaina Stagella That Night Follows Day.

Lisa Nilsson on lohduttanut minua ensimmäisen kerran jo 12 vuotta sitten, kariutuneen ihmissuhteen jälkimainingeissa, ja That Night Follows Day -esitystä kohtaan on kovat ennakko-odotukset aihealueen sekä lukemani perusteella. Perjantaina saa itkeä onnesta tähänastista elämää ja hyviä muistoja, sunnuntaina tunteet pintaan nostaa lapsi ja ihmiselämän herkkyys. Tässä kohtaa on ehkä syytä painottaa, että minun näkökulmastani taiteen tuomat kyyneleet ovat aina raikkaita kyyneliä jotka puhdistavat ja antavat voimaa. Elämän biletystä kyynelillä.

Mahtavaa Juhlaviikkoa kaikille!

P.S. Perjantain ja sunnuntain kulttuurielämysten välissä ehditään lauantaina juhlistaa myös toisenlaista kulttuuritekoa. Silloin on luvassa Suomen ensimmäisen miesten kuntosalin avajaisbileet Helsingissä.

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Kanadasta, Afrikasta...

2010-08-18T12:29:00.004+03:00

Flow takana, Juhlaviikot edessä. Staff Benda Bilili esiintyy Huvilassa 25.8. Kuva: Belle Kinoise

Maantieteellisyys saa musiikissa ajoittain turhankin vahvoja konnotaatioita. ”Musiikki kumpuaa yksilöistä, ei kansakunnista”, on jazzmuusikko Jan Garbarek osuvasti todennut. Silti on pakko huomioida Afrikan mantereelta ja Kanadasta tulleen poikkeuksellisen vahvaa soundia viime aikoina – ainakin jos viimeviikonloppuisen Flow Festivalin kokemuksia peilataan.

Afrikkalainen musiikki on tietenkin laaja käsite, jonka erinomaisuus ja monipuolisuus ei enää luuultavasti yllätä ketään. Mutta Kanada? Ohjaaja Michael Moore opetti meille, että siinä missä Detroitin tekno- ja soulmekassa ovet pidetään takalukon takalukossa, voi rajan toisella puolella Kanadassa kävellä naapurin etuovesta sisään jos siltä sattuu tuntumaan. Vastauksena ainakin hänen keräämänsä materiaalin perusteella oli lähinnä iloisen yllättynyt, nousevalla intonaatiolla varustettu ”hi?”.

Kanadassa on tietenkin tehty myös paljon upeaa musiikkia, mutta ensimmäisenä monille mieleen tulevat lähinnä pehmosuosikit Bryan Adams, Crash Test Dummies ja Avril Lavigne. Rajua, yllättävää? No ei ehkä. Pikemminkin musiikkia jota tehdään maassa, jossa etuovia ei tarvitse lukita.

Siksi on hienoa yllättyä positiivisesti. Sekä Cariboun että Owen Pallettin musiikin löytäminen on ollut vähintään yhtä hieno kokemus kuin Kanadan legendaarisimpien kiekkotähtien Wayne Gretzkyn ja Mario Lemieux’n edesottamusten seuraaminen kaukalossa. Itse asiassa joku tuntuu yhdistävän näitä kaikkia – tietynlainen hauras kauneus, kollegoitaan korkeamman tason herkkyys. En tiedä onko se kanadalaisuutta, tuskin.

Cariboun siirtäminen Flow’n päälavalle johtui Jónsin valitettavasta peruuntumisesta. Yhtye ei kuitenkaan tästä hätkähtänyt. Tiukasti lavan keskelle pakkautunut nelikko toimitti Suomen-debyytissään huumaavaa, vastustamattomalla energiallaan eteenpäin rynninyttä musiikkia joka kuulosti samanaikaisesti sekä indien että elektron tulevaisuudelta.

Entäs Owen Pallett sitten? Ainoastaan hintelänoloinen tietokonenörtti voisi tehdä musiikkia nimellä Final Fantasy, mutta omalla nimellä esiintyessäänkin Pallett ilmentää usein ”söpöydeksi” leimattua päättäväisen mieskauneuden ja ujon poikamaisuuden tuplastandardia. Tämän kanadalaisen nuoren miehen käsistä on tullut Heartland, eräs kimmeltävimmistä, loputtomimmista ja uskomattomimmista pop-levyistä aikoihin. Voimalan alkuillan konserttisalin täyteen pakannut Pallett soitti täydellistä musiikkia – omaperäistä, kaunista, herkkää, yllättävää, voimakasta, virtaviivaista. Kanadalaista.

Afrikasta oli sitten enemmänkin kohokohtia. Awesome Tapes From Africa -mies Brian Shimkowitz piiskasi Takapihan hurmokseen harvinaisuuksillaan, Konono N°1 sai Suvilahdessa aikaan letkajenkkailmiön ja Ballake Sissoko esitti festivaalin pysäyttävimpiin kuuluneen keikan. Suurin pommi tuli silti Lähi-Idästä ja Syyriasta. Omar Souleymanista on kehkeytynyt pikkuhitti ensin Iso-Roballa ja sen jälkeen myös muualla Suomessa, eikä turhaan. Miehen hypnoottinen groove oli ennakkoon ehdolla festareiden suurimmaksi yllätyshitiksi eikä Syyrian viiksiniekka totisesti pettänyt. Onneakin oli matkassa.

Kävi nimittäin niin että toinen Souleymanin nelihenkisen kokoonpanon käyttämistä syntetisaattoreista oli kastunut matkalla Suomeen ja siksi käyttökelvoton. Tämän huomaaminen juuri keikan alla oli miinoittaa koko homman, sillä korjaus oli mahdotonta, eikä korvaavaa laitetta ollut lähimailla. Onneksi artistihoustin neuvokkuus pelasti kaiken. Hän nimittäin keksi hälyttää paikalle Tomi ”Custom Drummer” Leppäsen, miehen joka kannutti Flow’ssa myös K-X-P:n ja Circlen kauas seuraaville tasoille. Minuutin yli virallisen alkamisajan paikalle hälyytetty Leppänen soitti hurmiossa pelkästään lavalla riekkuneen ”kuiskaajan” ohjeilla, täysin kylmiltään. Kyseinen temppu vaatii paitsi huikeaa korvaa ja sopeutumiskykyä, myös poikkeuksellista tyylitajua. Kyseessä onkin omissa muistiinpanoissani eräs koko Flow’n historian ehdottomista kohokohdista.

Flow'ssa välähdellyt Afrikka-teema jatkuu myös Juhlaviikoilla vahvana. Huvilassa 27. elokuuta esiintyvä The Very Best on tästä eräs hyvä esimerkki. Newyorkilaisen indien vaikutteet ovat musiikissa läsnä taustahäivähdyksenä, mutta lopputulema on koukuttavaa afropoppia puhtaimmillaan. Albumilla Warm Heart of Africa vierailee vähemmän sattumanvaraisesti Vampire Weekendin Ezra Koenig – mies, jonka yhtyeen voittokulku on osoittanut miten paljon länsimainen musiikki on velkaa afrikkalaisille juurilleen ja miten hienosti molempien puolien parhaimmisto voi tulla samanaikaisesti esiin. Samaa odotan The Very Bestiltä, joskin selkeämmällä afrokulmalla.

Staff Benda Bilili on toinen Juhlaviikkojen Afrikka-tärppi. Yhtyeen soittajat kärsivät poliosta, mutta siihen tarttuvat ainoastaan pintapuolin musiikkia tarkastelevat tahot. Rouhean melodinen ja kösinkosketeltavan väkevä musiikki saa kaiken mahdollisen kontekstin tuntumaan kovin toissijaiselta. Konono N°1 -diggarit, huomio!

Myös jazzfania hemmotellaan Juhlaviikoilla. Omaan kalenteriini piirtyvät vahvoilla kirjaimilla Viapori Jazzissa kuultavat Jukka Perkon aiheestakin puhkihehkutettu Plays Charlie Parker with Strings -konsertti (26.8.) sekä saksofonisti Mikko Innasen kohtaaminen legendaarisen Duke Ellingtonin kanssa (28.8.).

Tzäässmeininki alkaa jo sunnuntaina 22. elokuuta amerikkalaisyhtye The Bad Plusin esiintyyessä Huvilassa. Bändin monipuolisen vaikutteiden kirjon ei kannata antaa pelästyttää. Kyseessä ei ole rock-yleisöä kosiskeleva sillisalaatti, vaan ihan aito jazztapaus. Samaan kastiin nostan konsertin aloittavan Tokka-yhtyeen, yhden Suomi-jazzin ilahduttavan monista kruununjalokivistä.

Mitä tästä kaikesta jää käteen? Flow on takana, Juhlaviikot edessä. Musiikkikenttä on pirstaloituneempi ja mielenkiintoisempi kuin koskaan. Maailman paras musiikki voi tulla mistä vain, yht’äkkiä. Kolonialistinen termi ”maailmanmusiikki” joutaa romukoppaan, tämä kaikki on maailman musiikkia.

Matti Nives, Flow Festivalin tiedottaja, Jazzliiton tiedottaja, klubijärkkäri, DJ...

Kruunajaiset

2010-08-17T17:37:00.005+03:00

Sunnuntai-iltana helsinkiläisessä merenrantakahvilassa oli aistittavissa viimeisen lomapäivän haikeaa hetkeen tarttumista. Kerran viel’ ja sitten on jo syksy. Mutta vaaleanvärikkäät lehdykäiset terassilla muistuttivat, että kesän parhaat hetket ovat vielä edessä. Pöydässä jos toisessakin selailtiin nimittäin Juhlaviikkojen rumpalikantista ohjelmalehteä. Työsyksyn alkuahdistus lieveni ihan silmissä, kun seurueissa suunniteltiin tulevan kahden viikon iltamenoja.

Eräs unelmoiva naisihminen käveli terassin ohi ja luki samalla Juhlaviikkojen ohjelmaa. Hän oli niin syventynyt vihkoseen, että pelkäsin hänen kävelevän epähuomiossa mereen. Huomio! Katse liikenteeseen ja rantaviivaan, kun tarvis! Ja kun valitut illat koittavat, katse saa olla vaikka zeniitissä, jos siltä tuntuu.

Samaan aikaan, kun koululaiset tutkivat uusia lukujärjestyksiään ja opiskelijat viikko-ohjelmiaan, me muut suunnittelemme taas uusien ja kehittävien, oikeaoppisten ja velvollisuudentuntoisesti elämänikäisten harrastusten aloittamista. Eihän sitoumuksen niin pitkä tarvitse olla: kaamokseen tyssäävien uusharrastusten sijasta elokuisen energian voi kanavoida iltamenoihin, joissa kesän lepo kohtaa tulevan syksyn uudistumistarpeen. Ja lokakuinen apeus on vielä yllättävän etäällä, kun tämä vuosikymmenen ensimmäinen ja ennätyskuuma kesä kruunataan kulttuurilla.

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Sibelius median aikakaudella

2010-08-13T09:42:00.010+03:00

Leif Segerstam johtaa Sibeliuksen sinfonioita Juhlaviikoilla. Kuva: Maarit Kytöharju / FIMIC

Sibeliusta voi pohtia paitsi suomalaisena ikonina, myös kulttuurimme kaikkien aikojen tärkeimpänä mediahahmona. On tietenkin silkkaa anakronismia sanoa, että siitä hetkestä, kun Sibelius johti Kullervo-sinfonian kantaesityksen Helsingin yliopiston juhlasalissa 1892, hän oli "mediahenkilö" ja tuo konsertti oli varsinainen "mediatapahtuma". Mediahenkilöksi nimittäminen tuo kuitenkin esiin eron reaalisen henkilön ja mediareflektion välillä. Ennen kuin media – ja medialla tarkoitan paitsi lehdistöä myös elokuvaa ja muuta visuaalista representaatiota – lainkaan kiinnostuu jostain henkilöstä tämän täytyy olla, kuten Umberto Eco sanoisi, kulttuuriyksikkö omassa miljöössään.

Sibelius kulttuurimerkkinä ja tekstinä on jotain aivan muuta kuin "oikea Sibelius". Tälle ilmiölle ei kukaan mahda mitään, koska jopa syrjään vetäytyjille on varattu paikkansa kulttuurin kentässä - Sibeliuksen tapauksessa hänen roolikseen muodostui Ainolan hiljaisuuden kätkemä suurmies. Itse asiassa hänestä muodostui jo tässä vaiheessa kaikkien yhteisön jäsenten mielissä erityinen double, kaksoiskappale. Me kommunikoimme huomattavasti enemmän tämän doublen kuin alkuperäisen reaalisen yksilön kanssa, niin kuin Marcel Proust on todennut romaanissaan Kadonnutta aikaa etsimässä.

Ihmisten kollektiivisessa tietoisuudessa henkilöstä voi jo eläessään tulla double tai ’teksti’ jota luetaan ja tulkitaan, jonka avulla elämän arkea jäsennetään ja varustetaan se idolin tarjoamalla juonella. Tämä on eräänlaista alkeellista tarinan muodostusta. Voimme siis simuloida kulttuurimme keskeisiä suurmiehiä, kuten säveltäjiä.

Media rekonstruoi usein ilmiöitä siinä toiveessa, että alkuperäisen kopio vaikuttaisi jopa todemmalta kuin itse alkuperäinen ilmiö. Tällöin kopio joutuu aina vastaanottajien tajunnassa verratuksi mielikuvaamme siitä mitä pidämme autenttisena. Tältä kannalta - yllättävää kyllä - esim. elokuva, joka ei pyri materiaaliseen alkuperäisyyteen, vaan taiteellisen tulkinnalliseen totuuteen kohteestaan, voi vaikuttaa todemmalta kuin etnografsen pikkutarkka epookinkuvaus. Jos haluamme selvittää mitä on autenttinen, emme vertaa representaatiota suoraan siihen mitä se on ollut, vaan aina mielikuvamme kautta.

Ensimmäinen elokuva Sibeliuksesta on Martti Wuorenjuuren ohjaama dokumenttikooste vuodelta 1962. Olennaista näissä dokumenteissa on, että kuvauksen kohteet ovat joka hetki tietoisia siitä, että heitä filmataan - vaikka aiheena olisi tuttu kahvihetki Ainolassa tai omenien poiminta puutarhassa. He ovat tietoisia kohtauksen keinotekoisuudesta. Elokuvissa sen sijaan näyttelijät tekevät kaikkensa, että vaikuttaisi siltä kuin he todella olisivat yhtä kuin roolihenkilönsä. Niitä ihmisiä jotka olisivat tavanneet itse "oikean" Sibeliuksen ei enää juuri ole keskuudessamme. ja vaikka olisikin niin, mikä oli se Sibelius jonka he kohtasivat? Eivät edes hänen lähipiirinsä ihmiset nähneet maestroa koskaan kuin puku päällä, eleganttina, hajuveden ja sikarin tuoksuisena. Yritykset kuvata oikeaa fyysistä Sibeliusta tämän sosiaalisen kuoren takaa ovat tuomittuja epäonnistumaan, mikäli ne väittävät pyrkivänsä autenttisuuteen.

Sibeliuksen elämää yritettiin jo hänen eläessään tekstualisoida. Varsinainen arkkiteksti niiden joukossa on Erik Tawaststjernan elämäkerta. Hän eläytyi täysin Sibeliuksen maailmaan ja niin häntä itseään alettiin pitää sen eräänlaisena "doublena". Tämä selittää Tawaststjernan esitelmien tavattoman suosion. Hänestä tuli vara-Sibelius paljon suuremassa määrin kuin kenestäkään tuon kauden kotimaisesta säveltäjästä.

Tawaststjernan kehon, puheen ja tyylin kautta hänen laatimansa "teksti" muuntui osaksi multimediaa ja spektaakkelia. Hän teki Sibeliuksesta spektaakkelin oman persoonansa kautta. Häneen kiteytyi myös olennaisin 60- ja 70- lukujen Sibelius-reseptiosta Suomessa – jo nimenomaan orastavan uusmediakulttuurin mielessä. Siksi on kiinnostavaa katsoa uudestaan hänen Sibelius-elokuvaansa vuodelta 1974, jota ei enää nykyisin näytetä. Miksi? Siksi että nykykatsoja kokee elokuvan sen autenttisuuden etsinnässä enemmän dokumentiksi 70-luvun suomalaisesta tunnelmasta kuin yritykseksi päästä kiinni alkuperäiseen.

Juoneen sekoittuvat musiikkikohtaukset, joissa 70-luvun parhaina pidetyt Sibelius-tulkitsijat esittäytyvät. Ne ovat nyt jo harvinaisia kuriositeetteja: Martti Talvela, Okko Kamu, Liana Isakadze - kaikki nuorina. Helmiä ovat Birgit Nilssonin kaksi esiintymistä: Svarta Rosor ja Var det en dröm. Jälkimmäisessä kohdassa fiktion ja musiikin taso sekoitetaan. Visuaalisessa toteutuksessa on jälkiä venäläisistä klassikkoelokuvista joita tuolloin ihailtiin. Musiikin kuvituksena on laukkaavia hevosia, auringon paistetta lehvistön läpi, luontokuvia - hyvin samantapainen on saman kauden venäläinen elokuva Aleksander Skrjabinista.

Kari Heiskasen elokuva Puhtaaksikirjoittaja pureutuu 90-luvun tyyliin 8. sinfonian arvoitukseen. Se sijoitetaan sota-aikaan ja kerronnaltaan filmi on kokonaan fiktiivinen. Sibeliuksen puhtaaksikirjoittajana toimi elokuvan juonen mukaan kaupunginorkesterin sellisti, joka on epäonnistunut säveltäjän urallaan. Hän kopioi Sibeliuksen 8. sinfonian ja oli siis ainoa joka säveltäjän rinnalla oli nähnyt sävellyksen.

Filmi huipentuu konserttiin sota-aikana Yliopiston juhlasalissa jossa esitetään puhtaaksikirjoittajan uutta sinfoniaa. Huomaamatta professori Sibelius on saapunut katsomaan taakse - ja kuulee siis oman sinfoniansa ensi kertaa orkesterin esittämänä. Mutta kohtalo puutuu tapahtumiin, alkaa pommitus, jossa juhlasali tuhoutuu ja muusikot pelastautuvat hädin tuskin soittimineen. Kaaoksen keskellä Sibelius kohtaa kapellimestarin ts. Puhtaaksikijoittajan ja sanoo tälle: Epäilen että sinfonianne ei TOIMI...

Tämä kohtaus jonka pitäisi olla elokuvan huippu on samalla sen kompastuskivi. Sanaa "toimii" ei Sibelius olisi varmasti käyttänyt. Toimivuus on puhtaasti 70- ja 80- lukujen keksintöä esteettisenä prinsiippinä. Se tuo mieleen Esa-Pekka Salosen ja Toimii-yhtyeen. Kyseessä on anakronismi. Sinänsä filmi yhdistää taitavasti fiktiota ja historiallista realismia.

Tuorein Sibelius-elokuva on tietenkin Timo Koivusalon Sibelius, joka on tehty kaikista mainituista elokuvista suurimmalla kunnianhimolla ja epookin pikkutarkalla kuvauksella. Siinä on nuorena Sibeliuksena Martti Suosalo, koko Suomen kansan tuntema hahmo, johon siis liittyy lukemattomia ekstra-sibeliaanisia konnotaatioita. Elokuvan tarkoitus on inhimillistää Sibelius, mikä tarkoittaa hänen henkilönsä tulkintaa 2000-luvun alun ymmärtävän psykologian mukaan.

Koivusalon elokuvan pulma on kuvallisen ja musiikillisen narraation yhteensovittaminen.
Koivusalon Sibelius-elokuva esitettiin kerran kesällä Imatran kansainvälisessä semiotiikan symposiumissa, yleisölle joka ei koostunut varsinaisesti musiikin eikä suomalaisen kulttuurin asiantuntijoista. Erityisesti venäläiset itkivät liikutuksesta. Elokuvaa piti vaikuttavana myös Ranskan johtava musiikkifilosofi Daniel Charles nähdessään sen Helsingissä edellisenä keväänä. Tämä simulaatio siis toimii, vaikka ongelma autenttisuuden mielessä on itse filmikerronnan tempo. Se on peräisin ennemmin 2000-luvun mainoksien pätkimien televisiosarjojen maailmasta. Leikkaukset ja kohtaukset etenevät kiihkeästi, filmin oma formaali rytmi ei anna kuvaa aikakaudesta, jolloin ei vielä ollut lentokoneita eikä moottoriteitä. Tässä mielessä täysin taiteellisesti toteutettu, realismista eroava kerronta saattaa olla ‘todempi’ – kuten Syberbergin surrealistisessa musiikkielokuvassa Wagnerista ja Ludwig II:n elämästä.

Professori Eero Tarasti

Leif Segerstam ja Tapiola Sinfonietta: Sibeliuksen seitsemän sinfoniaa Juhlaviikoilla kolmena konserttina Helsingin yliopiston juhlasalissa

Eero Tarastin ohjelmaesittely ennen konsertteja klo 18.45-19.15

Juhlaviikkojen työntekijä esittäytyy

2010-08-06T10:42:00.008+03:00

Tuottaja Minna Huuskonen viihtyy Huvilalla.

Kauanko olet työskennellyt Juhlaviikoille, mitä kautta päädyit töihin?
Nyt on meneillään kolmas vuoteni. Ensin puskaradion ja lopuksi virallisen työhaastattelun kautta.

Mitä tehtäviisii kuuluu?
Olen Huvila-teltan tuottaja. Työhöni kuuluu sekä ohjelman rakentaminen että kaikki tuotannolliset tehtävät sopimusten laatimisesta majoitusten varaamiseen. Teen kaiken yhdessä tuotantopäällikön kanssa.

Mikä on parasta työssässi?
Musiikki.

Mikä on haastavinta työssäsi?
Saada artistien edustajat ymmärtämään meidän tarpeemme ja deadlinet.

Mikä on paras Juhlaviikko-kokemuksesi?
Berliinin filharmonikot vuonna 2008.

Mitkä olivat vuoden 2009 parhaat kokemukset?
Kaikki liittyvät Huvilaan, koska sieltä en juuri muualle ehdi. Huvilan henkilökunta, loppukesän tunnelmalliset illat. Sanotaan esityksistä viime vuoden festivaalin finaali eli Laurie Anderson ja Lou Reed.

Entä mitä odotat eniten tältä vuodelta?
Kiinnostaa nähdä, miten kotikonsertit sujuvat Soitto kotiin -sarjassa.

Millainen taiteenkuluttaja olet?
Taide kuuluu eläytyjälle

Kuvaile JV:a kolmella sanalla?
Taide kuuluu kaikille

Kuva: Nina Pätilä

Juonittelua Juhlaviikkojen toimistolla

2010-08-05T13:55:00.011+03:00

Kuva: Anna/ Emilia Ikäheimo, Chisu / Warner Music

Juhlaviikkojen toimiston neuvotteluhuoneessa käytiin muutaman tunnin palaveri, josta voimme raportoida kuten tupo-neuvotteluja seuraavat toimittavat: oven takaa. Paikalla olivat Chisu ja Anna Puu, jotka suunnittelivat syyskuussa Huvila-teltassa kuultavia konsertteja – ja kenties juonivat niihin jotakin yllätystäkin.

Neuvotteluhuoneessa todistettavasti liikehdittiin, laulettiin, innostuttiin ja tehtiin muistiinpanoja. Kuulimme katkonaisia lauseita kuten ”jatketaan tästä”, ”muistettiinko me nyt kaikki” ja ”laita sinä sähköpostia”.

Onnistuimme pysäyttämään naiset hetkeksi ennen kuin he kirmasivat keikoille.

Hei, odottakaa! Mitä te teitte tuolla?
Chisu: (hymyilee)
Anna Puu: Ei me mitään oikeastaan, kunhan juteltiin että kumpi vetää ekana ja sen sellaista.

Ei kun oikeasti, kertokaa nyt ihmeessä.
Anna Puu: (hymyilee)
Chisu: No ehkä me jotain keksitään kun kerrankin päästään kahdestaan vetämään koko ilta. Ei siitä kyllä vielä voi sanoa sen enempää.
Anna Puu: Sen voi ehkä sanoa, että normaali keikkabändini saa vahvistuksen puhallinsoittajista.

Esiinnytte Huvilassa samana iltana. Mitä pidätte toisistanne ja toistenne musiikista?
Chisu: Yhteistyö tuntuu tosi luonnolliselta koska muutenkin törmäillään aika paljon, studiolla ja keikkapaikoillakin. Meillä on hyvä fiilis.
Anna Puu: On mahtavaa nousta peräkkäin samalle lavalle ja myös juonitella yhdessä.
Chisu: Meissä on tietenkin paljon eroja mutta myös jotakin samaa. Vaaleat pienet naiset laulaa samanhenkisiä lauluja ehkä jopa samantyyppisellä äänialalla. Uskon että settimme sopivat hyvin samaan iltaan.
Anna Puu: Nyt menee kehumiseksi mutta Chisu on äärimmäisen lahjakas biisintekijä ja laulaja.
Chisu: Aivan samat sanat! Annan uusi levy on loistava. Kaiken lisäksi Anna on valovoimainen ja vielä todella mukava ihminen.
Anna Puu: No hei, veit sanat suusta. Itse olet. Ja pakko sanoa että Chisu on keikoilla loistavasti hetkessä mukana, samanlaisia iltoja ei ole.
Chisu: Tässä on kyllä nyt päässyt keikkailun makuun – ja on sellainen olo, että on pystynyt vetämään hyvin erilaisia keikkoja, fiiliksen mukaan.

Entäpä Huvila, mikä fiilis siitä?
Chisu: En ole itse asiassa vielä koskaan käynyt teltassa. Olen kyllä kuullut siellä esiintymisestä muilta artisteilta, ja se mitä olen kuullut on pelkkää hyvää. Mielettömän siistiä päästä sinne.
Anna Puu: Kävin viime kesänä katsomassa Wilcoa, ja keikka oli yksi parhaimmista ikinä! Keikkapaikalla oli varmasti myös osuutensa huikeaan elämykseen.
Chisu: Tänä vuonna pitää kyllä päästä tsekkaamaan ainakin Martha Wainwright.
Anna Puu: Joo, todellakin! Siinä on ihan mieletön artisti.
Chisu: Totta. Musta se on koko sen sisarussarjan paras – ja se Piaf-projekti kuulostaa siistiltä.
Anna Puu: No mut hei, mennäänkö sinne?
Chisu: No hitto, mennään. Pääsee sitten näkemään teltan tositoimissa vielä ennen omaa keikkaa.

Jatketaan harjoituksia

2010-08-03T13:38:00.007+03:00

Esittävissä taiteissa on hetken huimausta: esitys on olemassa katsojiensa edessä, lähtee heidän tajuntansa matkaan, mutta ei ole koskaan enää täsmälleen samanlaisena toistettavissa. Yksi ulottuvuus eläytyä estradiin on ajatella harjoitusjaksoa. Niitä lukemattomia tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia (joskus vuosia), joita jonkin teoksen harjoitteluun on annettu.

Kun teos kirpoaa säveltäjältä, siitä tulee totta muusikoiden käsissä. Allakat täyttyvät harjoitusajoista. Musiikin takia kieltäydytään vapaa-ajasta, laiskoista illoista ja huolettomista illatsuista. Yhdessä ja erikseen jokainen muusikko on vastuussa lopputuloksesta sekä yleisölle että säveltäjällekin. Esitysajankohta saattaa olla vielä kaukana edessä, kun vasta harjoitellaan. Silti pitää olla kurinalainen jo etukäteen, sillä taidetta ei voi rykäistä edellisenä iltana eikä kahdessa tunnissa (toisin kuin vaikkapa tosi-tv-formaattien kokoon teipatussa häthätää-maailmassa).

Sama koskee yhtä lailla teatteria, tanssia, sirkusta. Niin kauan maailmassa on toivoa, kun keskuudessamme on ihmisiä, jotka jaksavat harjoitella: antaa valtaosan ainoasta elämästään taiteeseen liittyvän taidon hankkimiseen, ylläpitämiseen ja loputtomaan kehittämiseen. Harjoittelun jälkeen noustaan estradille ja kaikki tehty tiivistyy läsnä olevaksi. Eletty tulee näkyväksi. Ja se tapahtuu meitä katsojia varten, jotta me olisimme olemassa ja elossa esiintyjien kanssa ennen kuin taas toisistamme erkanemme. Elämä ei ole vieläkään valmis eikä siis lopussa, onneksi, mutta valmistellusta ja ehyestä kokonaisuudesta nauttiminen tekee elämän keskeneräisyydestä ilon: mitäpä seuraavaksi saa nähdä ja kokea?

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Elävää nukketeatteria

2010-08-02T14:19:00.011+03:00

Tämän täytyy olla Likinäköinen prinsessa

Juhlaviikoilla koko perhe lumoutuu nukketeatteriesityksistä. Théâtre d'illusian Saaban kuningatar ja Kuuma Ankanpoikanen -ryhmän Likinäköinen prinsessa ja muita kehyskertomuksia esitetään Itäkeskuksen Stoassa.

Ryhmien vetäjät Marja Nykänen (Théâtre d'illusia) ja Merja Pöyhönen (Kuuma Ankanpoikanen) kertovat Juhlaviikoille ajatuksiaan ja kokemuksiaan nukketeatterista.

Helsingin juhlaviikot: Miten löysit nukketeatterin ja mikä siinä kiehtoo?

Marja Nykänen: Minulle nukketeatteri oli alunperin tapa yhdistää kuvataiteita ja teatteria. Myöhemmin lisäksi ovat tulleet kirjallisuus ja musiikki. Nukketeatterissa eri taiteen lajit voivat kulkea rinnakkain ja siitä syntyy suuri rikkaus.

Merja Pöyhönen: Nukketeatterissa kiehtoo sen monipuolisuus, jokaisessa esityksessä on mahdollista löytää uusia ilmaisumuotoja, seilaten perinteisen teatterin ja visuaalisen taiteen välimaastossa ja yhdistellen osasia mielensä mukaan. Mahdollisuuksien rajat eivät ainakaan vielä tulleet vastaan, eivät lähellekään. Nukketeatterilla ei myöskään taidemuotona ole kovinkaan raskaita perinteitä Suomessa, jolloin kukin tekijä voi itse luoda oman tapansa tehdä.

HJ: Mikä tekee nukketeatterista kiinnostavan lasten näkökulmasta?

MN: Nukketeatterissa voi puhua vaikeistakin asioista suoraan ja jopa ilman sanoja.
Nukke tuo teatteriin omat lakinsa. Lapsi voi samaistua nukkeen mutta tietää silti, että on kysymys itse asiassa leikistä. Tämä tilanne onnistuessaan vapauttaa mielikuvituksen ja antaa mahdollisuuden kokea syviäkin tunteita.

MP: Nukketeatteri on luonnostaan lähellä lasten omia leikkejä. Mielikuvitus täydentää elottomat hahmot eläviksi ja fantasiamaailmat aidoiksi. Lapsilla ei ole vielä niin selvää rajaa todellisuuden ja teatterin välillä. On hienoa tehdä ihmeitä yleisölle, joka vielä uskoo niihin. Välillä myös vaikeampia aiheita on helpompi käsitellä etäyttämällä niitä hieman kauemmaksi realismista.

Minkälaisia haasteita kyseiseen taidemuotoon liittyy?

MN: Näyttelijä voi aina improvisoiden pelastaa kiperät tilanteet. Nukella se ei aina onnistu. Sen lisäksi nukke, joka ei elä, on aivan mahdoton. Mitään sen tylsempää tuskin löytyykään teatterista kuin "kuollut", epäuskottava nukke.

MP: Haasteet nukketeatterissa ovat jotakuinkin samat kun sen kiehtovuuskin. Esitys esitykseltä saamme ja joudumme keksimään uusia tekniikoita, nukketyyppejä, maailmoja. Onneksi myös
antoisaa.

HJ: Mistä ideat esityksiinne syntyivät?

MN: Halusin tehdä esityksen kuningas Salomosta ja Jerusalemin rauhan ajasta. Libanonin sodan aikaan (2006) luin Vanhaa Testamenttia, erityisesti Korkeaa veisua, jota pidetään Salomon tekstinä. Siinä puhutaan rakkaudesta, Jumalaa ei mainita kertaakaan. Mietin, miten voi olla mahdollista, että uskontojen ansiosta unohdamme sen, mikä meitä(siis kristittyjä, muslimeja ja juutalaisia) yhdistää ja mieluummin tappelemme näennäisen erilaisuutemme puolesta? Tutustuin Mohamed Kacimi'in, joka antoi minulle jo kirjoittamansa käsikirjoituksen. Työstin sitä kuukausikaupalla ja noin vuotta myöhemmin Kacimi hyväksyi lopulta dramaturgiani.

MP: Halusimme kokeilla erilaista lähtökohtaa, eli Likinäköinen prinsessa on lähtenyt tarinan sijasta liikkeelle kuvataiteesta. Ihastuimme kuvataiteilija Hanna Schroderuksen värikkäisiin maaluksiin, valitsimme niistä muutaman ja lähdimme niiden pohjalta kehittelemään ideoita.
Mielenkiintoisen lisän projektiin toi myös viiden eri ohjaajan kanssa työskentely. Likinäköisestä prinsessasta tuli idearikas, vaihteleva, episodimainen, vähän kaikkien näköinen.

HJ: Minkälaisia ajatuksia haluatte esityksillänne katsojissa herättää?

MN: Esityksen selkeä sanoma on, että rakkaus on elämän suurin rakentava voima.
Toinen vaikeampi taso on eräänlainen ajatusleikki rauhasta. Emme voi rakentaa rauhaa, ellemme usko siihen. Libanonin sota taas kerran todisti, ettei kukaan jaksa uskoa rauhaan Lähi-idässä. Mutta jos luovumme jopa rauhan ideasta, tilanne muuttuu kestämättömäksi.
Esitys muistuttaa siitä, että kolme tuhatta vuotta sitten Jerusalemissa oli rauha. Älkäämme unohtako sitä.

MP: Parhaimmillaan Likinäköinen prinsessa herättää iloa, mielikuvitusta ja halun leikkiä. Vaikka mukaan mahtuu erilaisia tyylilajeja ja jotain hieman vaikeampaakin tematiikkaa, haluamme pitää pintatason kevyenä.

Kuuma Ankanpoikanen: Likinäköinen prinsessa ja muita kehyskertomuksia
ja Théâtre d'illusia: Saaban kuningatar 3.-5.9. Stoa Itä-Helsingin kulttuurikeskuksessa.

Kuva: Antti-Juhani Manninen

Caetano Veloso laulaa jalat alta

2010-07-28T15:34:00.009+03:00

Kuva: D.R

Oikeastaan on käsittämätöntä, kuinka huonosti Caetano Veloso ja hänen musiikkinsa Suomessa tunnetaan. Kotimaassaan Brasiliassa Veloso on jo aikaa sitten kohonnut supertähteyden tuolle puolen kansalliseksi musiikki-ikoniksi. Kansanvälisillä konserttilavoilla hän on palvottu laulaja-lauluntekijä, joka täyttää salin kuin salin. Ehkä tietämättömyys johtuu siitä, ettei Veloso ole ennen tätä kiertuetta konsertoinut Suomessa, saati sitten Pohjoismaissa.

Itse näin Veloson ensimmäisen kerran vuonna 1999 Brasiliassa. Hän ratsasti juuri ilmestyneen Prenda Minha -albumin siivittämällä aallonharjalla suositumpana kuin koskaan. (Tosin Velososta voi aina sanoa, että hän on suositumpi kuin koskaan, koska hänen suosionsa kasvaa tasaisesti eikä osoita hiipumisen merkkejä.)

Eikä se ole mikään ihme: kun lavalle nousee hento, laiha mies, jolla on vino hymy ja jumalaisen herkkä ääni, ei hänen tarvitse kuin istua lavan keskelle asetetulle tuolille, ristiä jalkansa herkän feminiinisti, poimia akustinen kitara käteensä ja aloittaa senvuotinen hittinsä, yksinäisyydestä kertova hidas balladi ”Sozinho”, ja yleisö ulvoo, kohahtelee, kyynelehtii ja hiljenee kuin salamaniskusta.

Veloson karisma ja läsnäolo täyttävät valtavan lavan suvereenisti. Jotenki hän onnistuu olemaan intiimi ja henkilökohtaisessa kosketuksessa yhtä aikaa 50 000 ihmisen kanssa. Samasta herkkyydestä voi aistia aavistuksen Pedro Almodovarin leffassa Puhu hänelle. Siinä Veloso laulaa espanjaksi ”Cucurrucucú, Paloma” verannalla lämpimässä kesäyössä ja kohtauksen ylle laskeutuu maaginen verho, joka herkistää tunnelman ja lumoaa kertaheitolla jokaisen läsnäolijan: niin leffan verannalla, elokuvateattereissa kuin kotikatsomoissakin.

Caetano Veloson uran alku juontaa juurensa vuoteen 1967, jolloin hän yhdessä Brasilian tulevan kulttuuriministerin, Pori Jazzeillakin muutama vuosi sitten konsertoineen Gilberto Gilin kanssa toimeenpanee Brasiliassa musiikillisen vallankumouksen, joka tullaan tuntemaan nimellä Tropicália.

Musiikillisesti tropicália on sekoitus länsimaista populaarimusiikkia ja perinteisiä brasilialaisia rytmejä, mutta kulttuurisesti se on paljon enemmän. Veloso on itse sanonut BBC:n haastettlussa että ”Tropicálian päätarkoitus oli ravistella Brasiliassa vallitsevaa musiikki- ja kulttuuri-ilmapiiriä”. Ja siinä se totisesti onnistui: vuodesta 1964 jatkunutta sotilasdiktatuuria ja kulttuurista pysähtyneisyyttä ylipäätään kritisoineesta ”É Proibido Probir” (On kiellettyä kieltää) -kappaleesta muodostui Tropicália-liikkeen kiteyttänyt anthemi, joka suututti niin oikeiston ja vasemmiston kuin sotilasjuntan.

Jopa siinä määrin että Veloso ja Gil pidätettiin ja karkoitettiin maasta. Vaikka henkilökohtaisesti vuodet ulkomailla olivat Velosolle raskaita, niin toisaalta karkoituksen voi sanoa olleen elintärkeä hänen musiikillisen kehityksensä kannalta. Veloso asui tuon ajan kulttuurisessa keskipisteessä Lontoossa ja imi itseensä musiikkia ja vaikutteita innokkaasti kuin lapsi pillimehua. Veloso lähti Brasiliasta 1969 marttyyrina ja palasi 1972 kansallissankarina. Siitä lähtien levyt, kappaleet ja hitit ovat seuranneet toisiaan tasaisella tahdilla.

Brasilialainen populaarimusiikki kaikessa laajuudessaan ja monipuolisuudessaan on synnyinmaassaan kiteytetty kattogenren MPB (Música Popular Brasileira) alle. Caetano Veloson yli 40-vuotias ura ja tuotannon laajuus ja monipuolisuus on niin häkellyttävää, että jos yhden miehen pitäisi kiteyttää termi MPB, niin se olisi vailla mitään epäilystä juuri Veloso.

Onkin mielenkiintoista nähdä nouseeko Kulttuuritalon lavalle tiistaina rajoja rikkoja ja kokeellinen tropicália-Veloso, vai hillittyjä bossa novan ja samban kanssa flirttalevia balladeja tulkitseva herkkä Veloso, vai parhaassa tapauksessa laulaja, joka osaa yhdistää molemmat samaan konserttiin. Vain yksi asia on varmaa; tiistai-iltaa hallitsevat mies, kitara ja ääni.

Jos saisin valita Veloson tuotannosta vain yhden tiistaille, osuisi toiveeni lapsenomaiseen ja hieman homoeroottisesti vivahtavaan balladiin ”O Leãozinho”, jossa lauletaan auringossa rannalla viihtyvästä leijonanpennusta, jonka turkki ja harja kastuvat meressä. Ihan vain tämän hellekesän kunniaksi, kun mekin olemme saaneet maistaa häivähdyksen Brasilian aurinkoa.

Caetano Veloso Kulttuuritalolla 3.8. Liput Lippupisteestä.

Timo Santala, useamman kerran Brasiliassa asunut tuottaja-promoottori-DJ...

Naislaulua, rummutusta ja haitarivelhoilua

2010-07-28T09:52:00.006+03:00

Kimmo Pohjonen, kuva: Kalle Björklid; Dakha Brakha, kuva: Dakha Brakha

Oman yhtyeeni Klusterin ja ukrainalaisen Dakha Brakhan yhteistyö sai alkunsa muutama vuosi sitten, kun olin keikalla KTU:n (Pat Matelotto, Try Gunn ja Kimmo Pohjonen) kanssa Kazanissa. Soitimme Dakha Brakhan kanssa samalla festarilla. DB oli itselleni tapahtuman ehdoton kohokohta! Upeaa naislaulua ja hienoa rummutusta.

Tiesin haluavani DB:n heidän kanssaan yhteistyötä. Ajatus kristallisoituu nyt elokuussa Juhlaviikoilla. Teimme projektiin uusia biisejä kesäkuussa Juuso Hannukaisen kanssa. Saimme aikaan 3 demoa, jotka laitoimme Ukrainaan mailin välityksellä. Sieltä tuli hyviä kommentteja ja 3 heidän biisiään takaisin. Nyt meillä on siis kasassa kappaleita molemmilta osapuolilta: katsotaan, mitä niistä syntyy kun yhdymme Helsingissä. Lähtökohdat ovat hyvät ainakin demojen perusteella.

Tarkoituksena on koostaa konsertti, joka olisi kokonaisuus Klusterin ja Dakha Brakhan omista seteistä sekä yhteisestä materiaalista. Homman olisi tarkoitus olla jatkumo. Tämä on ajatuksena, mutta saa nähdä elokuussa mitä todella tapahtuu…

Aivan mahtavaa oli huomata, että lämppärinä illassa on Tampereelta Kusti Vuorinen ja kumppanit. Sain heidän levyn käsiini viime talvena ja se on ollut yksi suurista suosikeistani. Eli kaikilta osin mielenkiintoista musiikkia tulossa.

Kimmo Pohjonen Kluster & Dakha Brakha Huvilassa 1.9. Illan aloittaa Tampo.

Kimmo Pohjonen, jonka elämän ensimmäinen blogiteksti tämä oli.

Elokuva kuuluu kaikille

2010-07-26T13:14:00.019+03:00

Leffan asema Juhlaviikoilla on aina ollut hieman epäselvä. Kuinka paljon sitä on ja miksi? Miten leffat kytkeytyvät Juhlaviikkojen kokonaistarinaan tai väittämään?

Oma pohdintansa tietenkin nousee siitä, mikä on kokonaisväittämä, vai onko sellaista. Tarvitseeko kulttuurilla nimenomaan viestittää jotain tiettyä näkökulmaa (tai ainakaan mitään sen täsmällisempää kuin että taide kuuluu kaikille)? Kulttuurihan on itseisarvoista. Sitä voi tarjota ylenpalttisesti ilman selityksiä tai perusteluja, kuin viinaa ryyppyjengissä. Mitä enemmän - sen parempi.

Leffan erityisongelma Helsingissä on esityspaikat, joita ei ole liikaa. Hyvä teatteriesitys toimii kapisemmassakin salissa, leffalle kuvan ja äänen laatu on keskeinen asia.

Kaksi hyvää festivaalia on ajallisesti sekä maantieteellisesti hyvin lähellä, Espoo Ciné ja Rakkautta ja anarkiaa. Jo tästä syystä esitettävien filmien saaminen voi olla haasteellista. Maailmassa on lukematon määrä erilaisia leffafestivaaleja ja taistelu elokuvista voi joskus käydä kovaksikin. Parhaita on vaikea saada, jos festivaalin elokuvaosastolla ei ole pitkää ja tunnustettua historiaa.

Juhlaviikoilla esitetään osana Luchino Viscontin retrospektiivia
myös klassikko Kuolema Venetsiassa. Kuva: KAVA

Olisi silti hienoa, mikäli nämä haasteet voitaisiin voittaa. Isoja ulkoilmanäytöksiä, yllättäviä kytkentöjä The Väittämään ja oivaltavia harvinaisuuksia, joiden nimetkin ohjelmassa saavat kulmakarvat kohoamaan - wow!

Kun kulttuurilla mässäillään niin otetaan joka lajia.

Juhlaviikkojen elokuvatarjonta löytyy täältä. Ohjelmistossa mm. dokumentteja, koko perheen komediaa, klassikkoja, ilmaisnäytöksiä ja retrospektiiveja.

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Varför skall man se en dansföreställning?

2010-07-23T09:22:00.006+03:00

Alain Platel: Out of Context - for Pina
Foto: Chris van der Burght

Jo av den enkla anledningen att det kan förändra ditt liv. Det händer mig (två eller tre gånger per år)… det hände för några dagar sedan.

Jag var i London för att se på Hofesh Shechters föreställning Political Mother. Dans kan vara politisk, det kan vara oerhört medryckande och fascinerande. Hög volym, och kompromisslöst, full kontroll och totalt kontroll löst. Hofesh är en koreograf som jag följt från start och vi har försökt få honom till fetspelen några gånger. (Augusti är en svår månad).

Att bli uppslukad, att bli hänförd, att bli bortglömd, att bli påmind… orsakerna kan vara många. För mig handlar det mycket om att få minuter att försvinna i något annat. Denna eskapism kan bli triggad av musiken, rörelsen, budskap, dansare. Användning av rytmik/dynamik, olika sammmanhållande faktorer eller kollisioner… Listan är lång och det fungerar inte var för sig utan det sker ofta i kombination, av många.
Samtidigt så kan det också ge en motsatt effekt. Man värjer sig, man stöter bort, man blir provocerad och istället för att bli struken medhårs, blir det mothårs…
Jag tycker att dans är en av de svåraste konstformerna. Det är lätt att misslyckas, men när man lyckas, smäller det.

I år har Fetspelen två urpremiärer, det betyder att spelytan inte är prövad, utan vi beträder ny mark, en yngre och en annan räv: Carl Knif (beställningsverk) och Deborah Hay.
Dessutom kan man kolla på streetdans i ny tappning med Bruno Beltrão eller dekonstruktion i olika former med Alain Platel och Anne Teresa de Keersmaeker och Jérome Bel.
Provocerad eller totalt hänförd… det är frågan! Eller kanske både och!

PS. Det bästa betyget på en lyckad föreställning för mig är när den finns kvar i min tankesvär en vecka senare eller om den gör sig påmind igen, tre månader senare.

Kenneth Kvarnström, konstnärlig rådgivare för Festspelens dansrepertoar

Om H3 (Stor konst finns överallt)

2010-07-19T14:07:00.009+03:00

Grupo de Rua: H3

Den brasilianska koreografen Bruno Beltrão och hans grupp Grupo de Rua gör streetdansen till något annat. Tar den globala kulturen en steg framåt, omvandlar och stöper om. Bland annat har man tagit bort musiken som ofta associeras med streetkulturen. Genom ett så enkelt grepp framträder nya saker, nya associationer och nya infallsvinklar blir synliga. Dansen blir något annat, gruppdynamiken blir mera synlig och plötsligt ser man det mesta på ett lite annorlunda sätt. Kanske det blir mera poesi, mera humant, mera samverkan, mindre cirkuskonster, mindre stereotypa poser och attityder...

H3: nio manliga dansare, ett vanligt golv, ljud från dansarnas egna skor, solon, duetter och gruppsekvenser blandas med olika sorters musik. Grupp vs individ.

Vad händer när en global kultur blir omstöpt, lokalt förankrad och utvecklad? Egensinnigt och utmanande, spännande och tänkvärt. Kärnan/essensen kommer fram. Stor konst finns överallt.

Kom och kolla och bedöm själv vad man gjort i Rio de Janeiros förorter.

Grupo de Rua, Bruno Beltrão: H3 i Savoy-teatern 31.8.-2.9.2010 kl. 19.00

Kenneth Kvarnström, konstnärlig rådgivare för Festspelens dansrepertoar

Herra Hulot kääntää maailmaa ylösalaisin

2010-07-12T11:25:00.009+03:00

Vaikka nimi ”Riemuloma Rivieralla” antaa väärän käsityksen Jacques Tatin (1907-82) elokuvasta ”Les Vacances de M. Hulot” (1953), helteinen heinäkuu luo silti oivat puitteet omistaa hetki elokuvalle, jossa legendaarinen herra Hulot viettää kesää Atlantin rannalla Normandiassa. Piippu suussa askeltava, hyväntahtoinen ja vaitelias herra Hulot on eittämättä 1900-luvun elokuvataiteen suuria muukalaisia. Minua hänen ”seikkailunsa” ovat koskettaneet teinielokuvakerholaisesta alkaen. Aionkin olla paikalla, kun ”Riemuloman” viime vuonna restauroitu kopio esitetään elokuisessa juhlanäytöksessä Bio Rexissä.

Juuri nyt kuitenkin mietin, miksi herra Hulot koskettaa! Lähtökohtaistahan on, että Tatin taitavasti näyttelemä monsieur erottautuu hiekkarantojen hotelleissa lomailevan keskiluokan joukosta outona ja koomisena hahmona, porvarillisen tapakulttuurin toisintekijänä. Sen merkkejä ovat lytyssä oleva huopahattu, iso musta sateenvarjo tai ränsistynyt auto. Nyt tiedämme senkin, että ”Riemuloma Rivieralla” -elokuvassa on idullaan modernistisen elämäntavan kritiikki, joka voimistuu Tatin myöhemmissä elokuvissa.

Asioita voi tarkastella niin monesta näkökulmasta ja kritiikkiä esittää eri tavoilla. Ehkä Tatin elokuvissa koskettaa se, miten hienovaraisen sydämellisesti herra Hulot kääntää teknologisoituvaa maailmaa ylösalaisin. Ilkeys, kauna ja kateus puuttuvat. Hymyilen kuitenkin mielessäni kuvitellen, että ”Riemuloma Rivieran” rautatieasemakohtausta voisi tänään katsoa vaikkapa alati kompastelevan VR:n vertauskuvana.

Jacques Tati: Riemuloma Rivieralla

Kaivopuiston rantatielle ja Töölönlahdelle kesän ajaksi levittäytyneet ”uimakopit” ennakoivat loppukesän Tati-juhlaviikkoja Kansallisen audiovisuaalisen arkiston KAVAn elokuvateatteri Orionissa ja Postimuseossa. Tati-tapahtumat ovat samalla osa Helsingissä järjestettävää ranskalaista syksyä, jonka ohjelmisto limittyy osin Helsingin juhlaviikoille. Siihen yhteyteen sopivat erinomaisesti sirkusvierailut, nyt ohjelmistossa on muun muassa ranskalaisryhmän nuorallatanssia.

Eräänlaista akrobaattista nuorallatanssia ovat Tatin elokuvatkin, joista ”Riemuloman” lisäksi nähdään muun muassa ”Lystikäs kirjeenkantaja”, ”Enoni on toista maata”, ”Playtime” ja ”Traffic”.

taidekriitikko, jota nykytaiteen lisäksi kiinnostaa maailmanmusiikki, kirjat, elokuvat, tanssi, teatteri, sirkus…

Kuva: Tomas Kolehmainen

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Hyvää syntymäpäivää, Robert Schumann!

2010-07-05T14:24:00.004+03:00

Blogikirjoittaminen on välineenä aika uusi ja tyylinä
teknisyytensä takia kieltämättä vähän etäinen.
Vaikutelmaa voi pehmentää lähettämällä tekstinsä Juhlaviikkojen toimistolle
vanhana kunnon telefaksina, kuten kapellimestari John Storgårds.

On hienoa, että Robert Schumann saa paljon huomiota maailmalla tänä vuonna, hänen syntymänsä 200-vuotisjuhlintojen myötä. Totta puhuen Schumann tarvitsee tällaista juhlavuosifokusointia, enemmän kuin esimerkiksi Chopin tai Mahler, joiden vastaavanlaisia syntymäpäiviä nyt tänä vuonna musiikkimaailmassa myös vietetään. Tätä mieltä voi olla siksi että nimen omaan Schumannin tuotannon tuntemisessa ja esittämisessä edelleen löytyy niin selkeitä aukkoja. Varsinkin myöhäistuotanto on ollut harmittavan suuressa pimennossa, Clara Schumannin (joka tähän tilanteeseen ennen kaikkea vaikutti) ajoilta tähän päivään asti.

Suomessakin moni myöhäiskauden teos on saanut ensiesityksensä vasta nyt, viime vuosina, esimerkiksi Genoveva-ooppera (konserttiversiona; näyttämöllisesti sitä ei edelleenkään ole meillä nähty), Requiem, Faust-szenen (kokonaisuudessaan), oratorio Der Rose Pilgerfahrt, kolmas viulusonaatti, jne. jne.

Myös Helsingin juhlaviikoilla nyt esitettävä Messu op. 147 on äärimmäisen harvoin kuultu myöhäisteos jonka suurella ilolla, hienojen yhteistyökumppanien kanssa, pääsen näin täälläkin esittämään, toivottavasti suurelle yleisölle. Mielestäni kyseessä on liikuttava mestariteos jossa säveltäjä, kuten samoihin aikoihin syntyneessä Requiemissäänkin, luo aivan oman, tumman, syvällisen sävymaailmansa, suhteellisen yksinkertaisin perusottein. Kuoron osuus on iso, keskeinen ja haastava, pienet solistitehtävät intiimejä ja tuokiollisia, ja orkesterin roolina on tarkalla tavalla värittää ja viedä.

Olen varma että tämän Messun kuuleminen Helsingin juhlaviikoilla 25. elokuuta voi monelle (varsinkin sen ensimmäistä kertaa kuulevalle) olla mieleenpainuva ja rikastuttava, herkällä tavalla järisyttävä kokemus.

John Storgårds, Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari

John Storgårds & Helsingin kaupunginorkesteri: Schumann & Zender
Finlandia-talolla 25.8.2010

Saharaa ja sukkanauhoja

2010-06-29T09:10:00.006+03:00

Hetkittäin toivon, että olisi jo elokuu ja Juhlaviikot. Ollaan kuitenkin järkeviä ja nautitaan tästä lyhyestä hehkuvasta suvesta ensin antaumuksella ja virittäydytään sitten pikkuhiljaa Juhlaviikkojen tunnelmaan. Festivaali on vähän niin kuin myöhäiset kesähäät: vielä viimeinen mahdollisuus hyvässä seurassa fiilistellä parasta aikaa rakkaassa kotimaassamme.

Kohta on juhannus. Perinteisesti suuntaamme ystäväporukalla mökille juhannuksen viettoon. En ole varma omasta suhteestani juhannukseen sinällään, mutta paras hetki on aina se kun auto on ahdettu täyteen mökkivaatteita (ja tietysti yksi juhlavaate kaiken varalta mukana, jos yllättävä kutsu tulee kesken mökkiviikonlopun) ja aivan liian paljon suolaista ja makeaa ruokaa. Kaikki istuu autossa ja maantie kutsuu. Seuraavat 4 tuntia edessä on vaihtuvia maalaismaisemia ja eriskummallinen kokoelma autossa istuvien ihmisten musiikkia. Jukeboxiin saavat kaikki vaikuttaa, ja vaikka yleensä autossa istuvien musiikkimaut ovat kovinkin eriäviä, niin juhannusautossa kaikkien musiikkitoiveita värittää aina jonkinlainen suominostalgia, vanha tai moderni. Se osa suomalaista musiikkia, jota on täysin hyödytöntä yrittää kuvailla kenellekkään ulkomaalaiselle ystävälle. Tietty laahaava kaiho, mutta samaan aikaan uskomaton vapauden tunne, äärettömyys ja luonnonläheisyys. Fiilikset vaihtelevat biisistä toiseen ja sydämessä on suuri riemu siitä, että kesää on vielä onneksi jäljellä!

Itse aion toki tuoda oman korteni kekoon, kun juhannuksen jukeboxia rakennetaan. Ehdottomasti kokoelmaan kuuluu Anna Puun uusi Sahara-levy sekä Chisun uusin. Kaksi ihanaa uudehkoa artistia suomalaisessa musiikissa. Kaksi itsenäistä, omat rajansa määrittävää naista, joilla on munaa ja herkkyyttä.

Juhannuksena alkaa siis myös virittäytyminen näiden kahden hurmaavan naisen yhteiskonserttiin Huvila-teltassa. Odotan enemmän kuin mielenkiinnolla mitä yhdistelmästä syntyy. Minulla on ollut ilo ja kunnia työskennellä molempien naisien kanssa, ja ihaillen olen katsellut heidän karismaansa ja yhteyttä yleisöön. Karismaa, joka kumpuaa nöyryydestä ja siitä että ihminen on juuri oikeassa paikassa. Olen seurannut lavan edessä, kun Chisu astuu lavalle piukassa pikkumustassa, elämää korkeammissa koroissa ja sukkanauhoissa ja ottaa satapäisen, pelkästään naisista koostuvan yleisön täysin pauloihinsa. Yleisön, jonka koostumus olisi voinut saada aikaan myös täysin päinvastaisen energian.

Fiilistellään siis tätä ihanaa kesää ja kasataan autoon hyvä jukeboxi. Elokuu kyllä tulee aikanaan…sitten viritetään sukkanauhat ääriasentoon ja tanssitaan niin että suu on kaiken jorauksen jälkeen pelkkää saharaa.

Huvilan nurmelle jo malttamattomana jorausseuraa odottava

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Kolme tarinaa musiikista

2010-06-18T13:32:00.010+03:00

On siis kesä, ja nyt haluan kertoa kolme keväistä musiikkianekdoottia.

Ensimmäinen tarina: yhdessä vaiheessa kevättalvea aamuni olivat hyvin varhaisia ja säännöllisiä, joten miltei joka aamu matkalla metroasemalle minua tuli vastaan sama nuori poika. Hän oli pitkänhuiskea honkkeli, koko hellyttävä olemus pelkkää nopeasti kasvanutta luisevaa raajaa. Hänen olemuksestaan arvelin, että hän oli luultavasti lievästi kehitysvammainen. Mutta olennaista oli se, mitä hänen korvillansa keikkuvat mp3:n kuulokkeet saivat hänessä aikaiseksi. Hän huitoi ja tanssahteli mennessään, kasvot autuaina kohti lyijynharmaata taivasta käännettyinä. Käsillään hän viittoili tahtia ja tanssitti kivitaloja ympärillään. Juuri tuolta mielimusiikki tuntuu, mutta yleensä emme kehtaa näyttää sitä. Ilmeen pitää olla sitä coolimpi, mitä huimemmin musiikki viistää. Vastaantanssiva nuorimies ei tuntenut estoja, vaan ilmaisi koko kehollaan, mitä musiikki sai hänessä aikaiseksi.

Toinen tarina: suunnilleen samassa kohdassa, jossa usein näin huitovan pojan, tuli puolestaan myöhään iltapäivällä vastaan soittotunnille meneviä kouluikäisiä. Viulukotelon tai nuottikassin kantajissa näkyi silloin tällöin painava omatunto: olisi jälleen kerran pitänyt harjoitella enemmän, taas jäi edellisen illan hosumiseksi. Pää painuksissa laahustava lapsi heitti katuun jännityksen ja riittämättömyyden varjon. Tuli elävästi mieleen omat muinaiset viulutunnit ja niiden aiheuttama painolasti. Mutta kun tunnin päästä kauppareissulta palatessani näin samojen skidien kirmaavan opiston ovesta, ilme oli toinen. Mikä iloinen ylpeys – ei se nyt niin hullusti mennytkään. Itse asiassa oli hauskaa. Ja uusi läksykappale on aika jännä. Viikon päästä taas nähdään ja jatketaan tästä.

Kolmas tarina: lauantaina 5.6. oli tyttären alakoulun kevätjuhlat. Koko kuudes luokka-aste, yläkouluun lähtevä, marssi juhlan loppupuolella estradille ja lauloi Tavaramarkkinoiden kappaleen Kevät. Kuvittelepa. Kaksitoistavuotiaat tytöt ja pojat juhlavaatteissaan, isona rivistönä, laulamassa sitä sielua kivistävän kaunista melodiaa – ja ”Kuljen Hakaniemen rantaan/ sydän ei tunne, mutta jalat vielä kantaa/ Kevät/ pystynkö mitään antaan?/ Sinä tarjosit salmiakkia,/ minä olin hölmö, panin peliin koko elämän”. No eipä siinä voinut kuin vollottaa.

Nenän niistämisen jälkeen katselin noita sulokkaan viattomia olentoja, joilla ei onneksi ole vielä aavistustakaan, miksi aikuiset kuivailivat silmiään tuota kaikkien aikojen bänks-kappaletta kuunnellessaan. Osan lapsista muistan jo päiväkodin eskariryhmän läksiäisistä, joissa he lauloivat Peppi Pitkätossun jäähyväislaulun, ja äidit (ja muutamat isätkin) itkivät ääneen. Silloinkaan yhdenkään lapsen ääni ei värähtänyt kuten ei nytkään. Voi ihanaa tietämättömyyttä! Salmiakkilaulu oli heistä varmaan ihan sympaattinen vaikka jotenkin synkkä. Kovasti ne keski-ikäiset näyttivät otetuilta laulusta, joka soi radiossa 1980-luvun puolivälissä. Niillä taisi olla silloin jotain elämää tekeillä, siellä Hakaniemen rannassa kävellessään. Rakas Hakaniemen ranta, löytäkööt nuo uudet sukupolvet sinut sitten kun on heidän aikansa ymmärtää, mistä lauluissa lauletaan.

taiteiden fani ja faniudestaan onnellinen

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Anna Kortelainen, Jani Toivola, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

The mökki mentality in music

2010-06-16T09:04:00.008+03:00

Nils Schweckendiek (Photo credit: Marco Borggreve)

Hi, I’m Nils Schweckendiek and I’ve been asked to tell you about a concert at the Helsinki Festival on 21st August. However, if you’ll bear with me, I’ll start by talking a little about nature, numbers and social change and get to our two composers in just a moment. (If you’re Finnish, please be relieved rather than offended that I’m writing this in English – I assure you it’s much less painful this way for readers and writer alike.)

The pace of change is one of the defining characteristics of contemporary Westernised human life. Democracy and individualism have fostered innovation and a human-centred view of the world. Darwin may have challenged beliefs that supported older authoritarian structures, but mankind has been quick to reassert separation from its environment by means of technology. Every year brings new gadgets, medical advances and discoveries, while news organisations, particularly English-language ones, report epoch-making historical turning points at least once a week. People are living longer – will our capacity to absorb change reach saturation point?

“What fascinates me is to comprehend what it is that keeps Man so aimlessly in motion that he separates himself from nature as if in a blind rage. I’m interested in trying to understand this great change, which is taking place without our noticing it.” The composer Beat Furrer, whose work Uusinta, the Helsinki Chamber Choir and I very much wanted to bring to the Helsinki Festival, is exercised by some of these issues.

Furrer was born in Schaffhausen, Switzerland in 1954. As change is a preoccupation for Furrer, we wanted to confront his music with that by an older composer – if possible, one whose year of birth differed by only one digit from his. So near, and yet so far: complex changes in society and ideas reduced to the minuscule difference between two squiggles. (Today, the intrinsic beauty of a number sometimes outweighs its original, practical function as part of a counting mechanism. 2000 was the last year of the previous thousand, a grand culmination – but the number looked so good that people wanted it to be a new beginning, and so we celebrated the millennium a year early.)

1954 – 1854. So we come to Leoš Janáček, a Czech composer whose work embraces the ideal of nature from which Furrer believes we are moving further and further away. Janáček’s fascination with subjects such as childhood, new life and the natural world is expressed in numerous works, including, alongside several operas, his late collection of settings of children’s rhymes, Říkadla, with which we’ll open our concert. The theme of rejuvenation was close to Janáček’s heart in the last decade of his life, when his love for a much younger woman gave rise to an incredible flow of masterpieces.

Of the other works by Janáček in our concert, Kačena divoká (The Wild Duck) is a simple and moving piece of nature evocation, while the Elegy on the Death of Daughter Olga deals with the most painful possible part of a parent-child relationship. Nature can be cruel.

In the Říkadla as in his later operas, proximity to nature is evident in another sense in Janáček’s use of speech melodies. He kept sketchbooks in which he notated the sound of everyday spoken Czech and used his observations to capture the natural rhythms and contours of the language in his own word-setting.

Janáček’s embrace of nature is far from naïve. In the best sense, it fits into a pastoral tradition that doesn’t want Man to stray too far from his fellow beasts. For us musicians, it’s easy to forget that the late nineteenth century was a time of technological innovation, aggressive nation-building, colonialism and fledgling trade unions. (Music, it’s been said, tends to lag about fifty years behind the rest of history.) Society as Beat Furrer experiences it is the result of intertwined developments in industry and urbanisation which were well under way by the time Janáček was born, and which were celebrated by the Futurist movement that published its manifesto in 1909, during Janáček’s lifetime.

The works by Furrer featured in our concert, in particular spur and still, are notable for the way they contrast passages of extreme rhythmic density with moments of near-stasis. Their rhythmic energy is somewhat reminiscent of Janáček’s joie-de-vivre in works such as the Říkadla, but much more manic, and often hushed. Joyful celebration of the life force has become a hurried tangle of busy commuters, none of whom dare to raise their voice in the crowd. Only occasionally is one of the many layers revealed clearly, and then but momentarily.

Furrer’s way of thinking in layers of texture is exemplified by the case of still and voices-still. still, for instrumental ensemble, was composed in 1998. Two years later, he added an additional layer for a choir of twelve voices to the instrumental texture and called the resulting piece voices-still. You can hear still and voices-still side-by-side in our concert and, if you’re inclined to muse on such matters, decide for yourself whether they are two separate works, two versions of the same work, or whether such shoe-horning has any real meaning given that music as such resists being reduced to a single state, time and place, being more of an ever-evolving process.

The surface of Beat Furrer’s music can appear bright and shimmering and yet the listening experience is unsettling, particularly in the moments of stasis, which evoke exhaustion or emptiness more than they do calmness or introspection. As a picture of contemporary life, it doesn’t judge too much, it just observes. But is it some great Darwinian joke that the arrogance and insatiability of our species will yet lead it to self-destruct?

Nils Schweckendiek, Helsinki Chamber Choir & Uusinta Chamber Ensemble concert 21st August at 7.30 pm in Sibelius-Academy

Nils Schweckendiek, conductor

Huomenna he tulevat!

2010-06-08T10:04:00.021+03:00

Tämä alkaa hyvin. Helsingin juhlaviikot teki sen, mihin Kiasma ei kyennyt.

Rahavaikeuksiin vedoten Nykytaiteen museo perui tunnetun brittinykytaiteilija Isaac Julienin (s. 1960) tuotantoa laajasti esittelevän näyttelyn. Sääli Kiasmaa. Onneksi Helsingin taidehallissa elokuussa avautuva Julienin näyttely on sentään hänen uuden teoksensa, yhdeksän valkokankaan videoinstallaation Ten Thousand Wavesin (Kymmenentuhatta aaltoa) Euroopan ensi-ilta. Sydneyn biennaalissa ja Shanghaissa parhaillaan nähtävä laaja installaatio täyttää loppukesästä ja alkusyksystä koko Taidehallin. Teos on runollinen omistus Luoteis-Englannissa joitakin vuosia sitten nousuveteen hukkuneille kiinalaisille simpukanpoimijoille. Se sukeltaa Kiinan historiaan, sen menneisyyteen ja nykypäivään.

Julienin taide käsittelee etnistä identiteettiä, kolonialismia ja siirtolaisuutta. Sitä on nähty täällä ennenkin.

Viimeksi Kiasmalla kävi taiteilijan suhteen parempi tuuri, kun se sai hänen tuolloin tuoreen videoteoksensa, orjuuden historiaa hulvattomasti kyseenalaistavan ja samaan aikaan Turner-palkintoehdokkaanakin olleen Vagabondian (2001) esille Ars 01:een.

Tätäkin taiteilijaa on odotettu. Siis pitkän uran tehneen brasilialaisen Caetano Veloson (s. 1940) tuloa Suomeen. Ainakin minä olen odottanut Veloson Helsingin konserttia siitä lähtien, kun kuulin karismaattista laulajaa ensi kertaa livenä muutama vuosi sitten Lontoossa. Barbican-keskuksen konserttisali oli suuri ja minulla paikka parvekkeen viimeisellä rivillä, jossa kuitenkin sai kiinni pääasiasta. Sieltä kuuli ja näki. En välttämättä pitänyt kaikesta. Samettiääninen Veloso oli Lontoossa markkinoimassa silloin uutta levyään, jossa lauloi pääasiassa englanniksi amerikkalaisia hittejä. Portugalinkielisiin lauluihin päästiin konsertin jälkipuoliskolla. Isolla jousiorkesterilla ja brasilialaisella rumpusetillä toteutetun illan ehdottomia suosikkeja oli tosin Veloson espanjaksi laulama Cucurrucucú paloma. Se on se ikimuistoinen laulu, jonka Caetano Veloso esittää Pedro Almodóvarin Puhu hänelle -elokuvan yökerhokohtauksessa.

Kuullankohan sitä Helsingissä! Velosohan esiintyy Kulttuuritalossa jo elokuun alussa ennen varsinaisia Juhlaviikkoja. Laulaja ei taatusti pääse eroon hienosta Cucurrucucústa. En ole tosin onnistunut kuulemaan sitä yhdelläkään hänen joskus aika sokerisista levyistään. Paitsi siis aina, kun kaivan esiin Almodóvarin leffan muutenkin kiehtovan soundtrackin.

taidekriitikko, jota nykytaiteen lisäksi

kiinnostaa maailmanmusiikki, kirjat, elokuvat, tanssi, teatteri, sirkus…

Kuva: Tomas Kolehmainen

Ohjelmaa pukkaa

2010-06-02T13:53:00.010+03:00

Yksi Runokuun pääesiintyjistä, Jacques Roubaud

Kuva: D.R.

Viime päivinä on saanut näpytellä ahkerasti tiedotteita: on julkistettu Anna Puun ja Chisun uutta yhteiskonserttia, ihania musiikin ystäviä, Alt istumiskonetta, tanssin tilausteosta...

Ja tahti vaan kiihtyy elokuuta kohti. Tänään läjähti ilmoille Runokuun ohjelmisto. Viikon ajalle levittäytyvä festari tarjoaa tuttuun tapaan runoutta uusissa ja kokeilevissa asuissa: tiedossa mm. kaksi ranskalaista avantgardistia "Huonosti käyttäytyvässä illassa", perinteikäs Elävien runoilijoiden ilta, runobussia, Taiteiden yön runomaratonia... Festivaalin teemamaa on Ranska, jonka kulttuurisia vaikutteita tarjoillaan sekä suomalaisin että ranskalaisin voimin. Ooh lalaa.

Myös Flow julkisti tänään lisänimiä: The Chemical Brothers saapuu ensi kertaa Suomeen! Kemikaaliveljet esiintyvät LCD Soundsystemin kera ennakkokonsertissa 11.8. Sitä odotellessa.

Mutta ei se tähän lopu, kannattaa pysyä kuulolla. Ensi viikolla on nimittäin tarjolla aina vaan lisää... Sekä tuttua projektia uudella käänteellä että jotain täysin uutta ja odottamatonta...

Seurailkaa Juhlaviikko-kanavia, hyvää kannattaa odottaa!

Saara Oranen, tiedottaja, joka on hyvin, hyvin työllistetty tällä hetkellä.

Suunnitelmia loppukesään

2010-05-28T11:37:00.012+03:00

Pitäisi varmaan heti varata liput eksoottisiin tanssiesityksiin ja kokeilevan klassisen musiikin konsertteihin, joita Juhlaviikot pursuaa - Jegveni Kissin, Magdalena Kozena.

Kulttuurin ahmiminen silmittömästi on tyydyttävää silloin, kun joku on pitänyt huolta siitä että kamassa on joku tolkkukin, että esitettävä taide aukeaa myös katsojalle. Onkohan näin Juhlaviikoilla 2010? Viime vuonna menin sattumanvaraisesti Finlandia-talolle konserttiin, aikuiselämäni ensimmäiseen, ja se oli muuten hyvä paitsi että pidin yleisön ylipukeutumista teennäisenä. Venäläinen teatteriesitys oli tekstityksen prakatessa vähän hämärä setti.

Heti varaaminen olisi tärkeää siksi, että muuten asia kuitenkin jää ja loppujen lopuksi tulee mentyä vain niihin itsestäänselviin tapahtumiin, kuten vaikka Anna Puun ja Chisun konserttiin huvilaan (kaksi lemppariartistiani lempparipaikassani - täydellistä). Mutta helpollahan siinä itseni päästän. Pari kaljaa juotuani menen itsekseni hymisemään mukana biisejä, joita kuuntelen muutenkin.

Miksi en menisi jonnekin josta en vielä tajua mitään.

Hetkittäin skeptinen

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Intendentti Kaj Martin Islannin rakkausdaamien vietävänä

2010-05-18T15:52:00.016+03:00

Icelandic Love Corporation: Tight, 2010. Valokuva: Vera Pálsdóttir

Vasta kolmas yritys matkustaa Islantiin tuotti toivotun tuloksen. Vaikeuksien jälkeen tuntui työvoitolta saapua Keflavikin lentokentälle. Tuhkapilven takia aiemmin peruuntuneet lennot eivät nyt tuntuneet miltään. Lentobussin ikkunasta avautuva puuton ja karu, silmänkantamattomiin jatkuva avara maisema odotti ottajaansa.

Matkan tarkoituksena oli tutustua elo-syyskuussa Amos-museossa töitään esitteleviin Icelandic Love Corporationin (ILC) taiteilijoihin, heidän aivoituksiinsa, tekeillä oleviin teoksiinsa ja tietysti sopia käytännön järjestelyistä. Kun saavuin Reykjavikiin, ilta oli jo pitkällä, eikä ”rakkauden lähettiläitä” Eirúnia, Jonía ja Sigrúnia väsyneenä voinut valloittaa.

Aamun valjettua jo tovin taiteilijattaret olivat minua hotellissa vastassa. Eirún Sigurðardóttirin ja Jóní Jónsdóttirin olin tavannut viime syksynä Helsingissä, Sigrún Hrólfsdóttir oli taas uusi tuttavuus. Kahvittelun jälkeen suuntasimme kävelymme kohti satama-alueella sijaitsevaa studiota, joka on sisustettu entiseen varastorakennukseen neljää taiteilijaa ja taiteilijakollektiivia varten.

Joni kesken palaverin.

ILC:n kahdessa isossa huoneessa lojui vanhempia töitä rinnakkain uusille, keskeneräisille teoksille varatun materiaalin kanssa. Takimmaisen salin eli ”toimiston” peräseinällä oleville tussitauluille oli laadittu eräänlainen story board tai mind map kymmenine kuvineen, teksteineen ja kaavioineen. Sitä tutkimalla näyttelyn ideasisältö ja koostumus tulivat ymmärrettävästi esille tyhmemmällekin kuraattorille. Kun kolme taiteilijaa toimii yhdessä, on ideat havainnollistettava ja lausuttava selkeästi. Yksin työskentelevä taiteilijahan voi sen sijaan pitää kaiken päässään. Opin jotakin taiteilijoiden työmetodeista.

Eirún on tuohtunut Islannin tulliviranomaisten pohjattomaan byrokratiaan.
Huom! Taustalla Amos Anderson.

Tulevan näyttelyn anti on ILC:lle tyypillisen hurmaavan runsas ja rönsyilevä. Esillä tulee olemaan installaatioita, reliefejä, valokuvia ja videoita sekä lapsille ja nuorille suunnattu työpaja. Kaiken kruunaa performanssi Helsingin katukuvassa. Näyttelyn tematiikka on yhtä monipolvinen kuin käytössä olevat ilmaisumuodot.

Tarjolla on darvinistista evoluutiota, raamatun luomisoppia, syntymää ja kuukautiskiertoa, miehisyyttä ja naiseutta, softattujen glamourkuvien charmia ja niiden vastapainona erilaisia groteskeja ilmentymiä. Kaikki tämä on nähty kriittisen feministisen linssin läpi huumorilla ja ironialla höystettynä. Yhteisenä nimittäjänä kaikissa teoksissa on niin materiaaliltaan kuin aiheeltaan sukkahousut. Taiteilijoiden ateljee voisi nyt olla kaikkien niksipirkkalaisten ja nylonhörhöjen puuhakeskus. Olin lapsellisen innostunut näkemästäni.

Sigrún ja punainen (nylon)viiva.

Saman päivän iltana avattiin yllätyksekseni pitkälle kesäkuuhun jatkuvat Reykjavik Arts Festival 2010. Avajaisseremoniat järjestettiin komeissa puitteissa Reykjavikin taidemuseon Hafnarhúsin yhteydessä olevassa monikäyttöhallissa, jonne taiteilijani raahasivat minut. Esitettävä performanssi mm. katosta roikkuvine tanssijoineen, muine esiintyjineen ja vaikuttavine ääni- ja musiikkimaisemineen ei varmasti jäänyt keneltäkään vieraalta huomaamatta. Kuohuviini virtasi ja ihmiset olivat iloisia ja puheliaita. Allekirjoittanutkin ”minglasi” kuin natiivi islantilainen ikään. Kun minut oli ilman ennakkovaroituksia esitelty kahdelle pitkäaikaisille suosikeilleni, valokuvistaan tunnetulle Cindy Shermanille ja muusikko-kuvataiteilija David Byrnelle, ei malilaisen upean duon Amadou & Mariamin samaniltaisen konsertin missaaminen kirvellyt juurikaan. Etenkin kun sain syödä ILC:n daamien valitsemassa paikassa maailman parasta kalaa.

Seuraavaksi aamuksi olin sopinut palaverin saksalaissyntyisen, Ruotsissa varttuneen ja Islannissa monta vuotta asuneen graafikon Linda Loeskowin kanssa. Hänen tehtävänään on vastata näyttelyn painotuotteiden ulkoasusta. Samalla sain vaihteeksi viestittää omalla äidinkielelläni. Iltapäivällä alkoivat uhka- ja tuhkapilvet kertyä taivaalle. Seuraavan aamun lentoa oli aikaistettu aamuviiteen ennen Keflavikin lehtokentän sulkemista. Ennen älyttömän aikaista nukkumaanmenoa ehdin osallistua Katrín Elvarsdottírin valokuvanäyttelyn avajaisiin.

Yöllä herätyskello ilmoitti ajan olevan 01.00. Hotellin respassa tiedettiin, että kaikki lennot Keflavikista oli siltä vuorokaudelta peruttu. Minulle suotiin ylhäältä käsin yksi lisäpäivä Reykjavikissa, jonka vietin osittain ILC:n studiossa kantamalla oman korteni kekoon teosten valmistuksessa. Samalla kun haastattelin taiteilijoita, sain taitella ohuesta rautalangasta vinon pinon runkoja nylonilla päällystettäviin ”sulkiin”; sovelsin siis Eirúnin isoäidiltään oppimaa tekniikkaa.

Blogisti tekee puhdetöitä eli "sukkahousuhöyheniä" ILC:n studiossa.
Taustalla Joni ja näyttelyn "story board".

Iltapäivällä tutustuin kiireettömästi Kuopion kokoiseen pääkaupunkiin, jossa kuitenkin on suurkaupungin runsas tarjonta ja pääkaupungin elkeet. Kiinnyin paikkaan tunti tunnilta yhä enemmän. Illalla piipahdin Sigurður Guðmundssonin, islantilaisen J.O. Mallanderin ja Carl-Erik Strömin, käsitteellisten valokuvatöiden upean näyttelyn avajaisissa. Sitten sain nukkua runsaat kuusi tuntia ennen pätsimäistä ruuhkaa Keflavikin lentoterminaalin check in -aulassa. Siellä kahden päivän matkustajat yrittivät samanaikaisesti päästä kotikoneisiinsa. Jonotin kaksi ja puoli tuntia. Helsinkiin laskeuduimme reilusti myöhässä. Myös minä, täysin Reykjavikin ja Icelandic Love Carporationinin lumoissa.

Kaj Martin, Amos Andersonin taidemuseon intendentti

Icelandic Love Corporation: Tight avautuu Amos Andersonin taidemuseossa Juhlaviikkojen avajaispäivänä 20.8.

Musta tulee isona taiteilija!

2010-05-11T12:34:00.008+03:00

Aivan mahtavaa olla bloggaamassa Juhlaviikkojen sivuilla. Käsissäni on tuleva ohjelmisto ja paraikaa kynä hiessä ruksailen esityksiä jotka on pakko nähdä. Mutta ensimmäisen postaukseni kunniaksi haluan kertoa pienen tarinan….

 On elokuinen ilta Hakaniemen Tokoinrannassa. Olen Kallion ilmaisutaidon lukion ensimmäisen vuoden toiveikas opiskelija. Olen taivaissa. On lämmin elokuun ilta, hikinen ylä-aste takana ja taide-elämä edessä. Harrastan teatteria Pimeyden Nauriit -teatteriryhmässä ja tanssin itseni hikeen joka sunnuntai Aira Samulinin tanssikoulussa Lepakossa. Minulla on tasan kaksi uravaihtoehtoa; Ryhmäteatterin näyttelijä tai Step Upin tanssija ruotsinlaivalla….kaksi maailmaa kovin kaukana toisistaan, voisi joku todeta.

 Ristiriitaista ja hetkittäin hämmentävää, mutta vielä 15 vuotta myöhemmin kannan molempia maailmoja ylpeydellä mukanani. Molemmat ovat rikastuttaneet elämääni sanoinkuvaamattomin tavoin. Molemmissa olen oppinut asioita itsestäni ja yhteiskunnasta ympärilläni. Olen päässyt koskettamaan sekä Kansallisteatterin legendaarista näyttämöä että armoitetun ruotsinlaivan Stardust-yökerhon nousevaa pyörölavaa. 

Samasta kahden maailman esiinmarssista nautin aina myös kun Juhlaviikot saapuu kaupunkiin. Näyttävä kokoelma laadukasta taidetta meiltä ja muualta arjen taidekokemuksista poiketen, kuorrutettuna ylimääräisellä ripauksella kohotettua mielentilaa ja ylellistä loistokkuutta. On juhlan, tanssin ja oivalluksen aika. Nyt saa vapautuneesti tykittää taiteen puolesta ja se kuuluu sananmukaisesti kaikille. Siitä saisi taiteessa olla useamminkin kyse. Karnevalistisessa tunnelmassa antaa taiteen viedä mukanaan. Se auttaa peilaamaan ympäröivää maailmaa, mennyttä ja tulevaa: kuka minä olen ja mikä on minun tarinani?

 Mielestäni yhteiskuntamme on arvokriisissä. Kohtaamme lukemattomia uusia asioita, jotka haastavat yhteiskuntaamme: mikä on hyväksyttyä ja minkä tuomitsemme, minkä puolesta taistelemme ja minkä olemassaoloa emme hyväksy. Yksi taiteen tärkeimmistä tehtävistä on olla yhteiskunnan peili. Tehdä kaikki yhteiskuntamme jäsenet näkyviksi. 

Palataan takaisin elokuun iltaan 15 vuotta sitten. Näin ensimmäistä kertaa Huvila-teltan. Valtava, sykkivä kangasmeri hohti valoa korkealle taivaisiin. Sisältä kuului musiikkia, laulua, rytmejä, aplodeja ja aikuisten ääniä. Ääniä maailmasta, johon toivoin pääseväni enemmän kuin mitään ja niin pian kuin mahdollista. Muutamaa vuotta myöhemmin toive toteutui. Pääsin telttaan. Ilta oli unohtumaton. Musiikki, rytmit, tuhatpäinen yleisö tanssimassa ja hymyilemässä…yhtenä monesta koin itseni ensimmäistä kertaa näkyväksi. En ollut liikaa tai liian vähän, vaan juuri sopivasti. Sitä tunnetta lähden etsimään taas Juhlaviikoilta tulevina elokuun iltoina Huvila-teltasta ja sen ympäristöstä.  

Myöhemmin lisää!!  

Huvilan nurmelle jo malttamattomana jorausseuraa odottava

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Jani Toivola, Anna Kortelainen, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Staff Benda Bililiä odotellessa

2010-05-11T11:27:00.004+03:00

Staff Benda Bilili - photo Belle Kinoise

Tasan viikko sitten käynnissä oli Juhlaviikkojen lehdistötilaisuus, jossa vihdoin pääsimme kertomaan vuoden 2010 esityksistä, konserteista ja näyttelyistä. Ulkona satoi räntää ja me keskityimme täysillä elo-syyskuun ohjelmaan.

Alkusyksystä tulee hieno! Caetano Veloson, Jevgeni Kissinin ja Flown kautta Art goes Kapakan ja Stagen ohjelmaan ja siitä sitten 17 päivää Juhlaviikkoja. Amos Andersonin taidemuseossa ja Helsingin Taidehallissa jatketaan lokakuun puolelle.

Omiin vuoden suosikkeihini kuuluu kongolainen Staff Benda Bilili. Huvilaan saapuva ryhmä koostuu polion runtelemista muusikoista, jotka ovat nousseet maailmanmaineeseen parin viime vuoden aikana. Tässä tapauksessa kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, katso siis video tästä.

Songlines-lehti valitsi Staff Bendan juuri vuoden 2010 parhaaksi ryhmäksi. The Guardian ylistää keikkaa: "Not only do they sound incredible, they exude an inscrutable cool: four middle-aged men in wheelchairs and one man on crutches perform startling, precarious dance moves, while another able-bodied band member drops to his knees in a manner even Jimi Hendrix might have considered showy and florid, performing squealing solos on an empty can with a piece of wire stretched across it (a satonge, apparently)."

Ryhmä keikkailee kesällä tiiviisti. Kiertue alkaa Kreikan Kosmos Festivalilta ja jatkuu Euroopan halki kohti Glastonburyn festivaalia ja Roskildea. Kanadassakin ehtivät vielä pyörähtää ennen Huvilan keikkaa keskiviikkona 25.8.

Staff Benda Bililin nettisivut
Staff Benda Bililin Myspace

Maarit Kivistö, Juhlaviikkojen tiedottaja, jonka taitaa taas löytää elo-syyskuussa kaikkialta muualta paitsi kotoa.

Kuume nousee!

2010-05-06T15:29:00.021+03:00

Sille täpinälle ei ole vertoja. Tungeksivien katsojien puheensorina, kiihtyneen odottava tunnelma, paikkojen etsiskelyä, muutaman tuttavan tervehtimistä. Ja sitten hiljaisuus tihkuu katsomoon, katseet hakeutuvat estradille ja valot alkavat himmetä. Penkki vavahtelee sydämen jyskytyksestä. Se virinä ja kihelmöinti - sen entisaikain perhelääkäri sijoittaisi hermoihin. Kuume lämmittää hermot, nuo ihmeelliset sondit, joiden tohtori aavistelisi vastaanottavan tuotapikaa alkavan esityksen aiheuttamaa ihmeellistä kiihtymystä.

Miten tuota odotuksen kiihtymystä kutsuisi ja kuvailisi? Se täytyy itse tuntea ja kokea. Jos hetkenkään vertaa pohtii, onko täpinä vielä tallella, vieläkö siihen kykenee, niin vastapaljastettu festivaaliohjelma kyllä todistaa. Ahneus iskee jo nyt keväällä. Carl Knifin Hologram Walls -tanssiteos, kernaasti kyllä. Grzegorz Jarzynan No matter how hard we tried, kovin mielellään. Andrey Moguchyn The Gardeners, tervetuloa vaan. Gnab Collectiven The Best of YouTube, allakassa on. Vladimir Jurowski & London Philharmonic Orchestra, kuulolla ollaan. Kamarimusiikkia kaupungintalolla, kiitos viimeisestä ja taas nähdään. Chisu & Anna Puu, no haloo tietenkin. Jälleen soittaa Dallapé, ehdottomasti (jollei tarvi tanssia). Icelandic Love Corporation: TIGHT – jollei tarvitse loppukesällä vulkaanituhkan takia huudahtaa ÄSH.

Jos on vähänkään sellainen olo, että on aloittanut 2010-luvun antamalla itsestään jotakin jollekin, loppukesällä saa ottaa lusikan kauniiseen käteensä ja päästä itse ottamaan vastaan, kauhomaan, heräämään eloon. Koska olet sen arvoinen, huokaa nainen televisiossa. Huokailkoon, loppukesällä on parempaa tekemistä – tuolla ulkona. Ensin siivu Helsingin kesäistä katua, sitten kohti sitä täpinää.

taiteiden fani ja faniudestaan onnellinen.

Kuva: Tammi / Ville Palonen

Juhlaviikot pohtii tänä vuonna eri tapoja suhtautua taiteeseen. Mikä on sinun taidesuhteesi? Oletko taiteen kokijana esimerkiksi skeptikko, kriitikko, bilettäjä vai taidefani? Anna Kortelainen, Jani Toivola, Aleksi Bardy ja Marja-Terttu Kivirinta kirjoittavat festariblogissa omasta suhtautumisestaan taiteeseen ja Juhlaviikko-tunnelmistaan.

Altistukaamme uudelle

2010-05-04T08:32:00.005+03:00

Tänä vuonna haluamme entistä vahvemmin saattaa sinut uusille poluille, tai ainakin ottamaan syrjähypyn siltä tutulta. Miksi ihmeessä?

Jokainen meistä luutuu ja urautuu joskus, takertuu mielipiteisiin ja antaa stereotypioiden jyrätä. Juuri niillä hetkillä on haastettava itsensä tarkastelemaan vaihtoehtoja, löytämään uusia toimintamalleja ja ajattelun rakenteita.

Taide tarjoaa mahdollisuuksia kokeilla uutta, avata mieltä, nähdä toisin. Taiteen äärellä voi pysähtyä pohtimaan: mitä jos maailma olisikin tällainen?

Uskon, että vuoden 2010 Juhlaviikoilta löytyy lukuisia mahdollisuuksia testata uutta, oli sitten taiteen suurkuluttaja tai intohimoinen penkkiurheilija, tai molempia. Miten olisi brasilialainen, hip-hopiin ja capoeiraan pohjautuva nykytanssi? Ai, olet jo nähnyt? No ehkäpä sitten oman kansallissankarimme sinfoninen elämäntyö? Tai 16 varhaisnuorta lavalla? Balkan-discoa? Chansonia?

Festivaali on mitä mainion hetki törmäillä esityksiin, hairahtua sinne minne ei muuten ehkä menisi. Tai mennä juuri sinne, minne suunnittelikin.

Tervetuloa mukaan, tästä se taas alkaa!

Erik Söderblom, Juhlaviikkojen toiminnanjohtaja

Enää 15 päivää julkistukseen!

2010-04-19T12:36:00.010+03:00

Mahtuisiko sinun olohuoneeseesi kotikonsertti?

Yksi kevään suurista rutistuksista on tehty: Juhlaviikkojen vuoden 2010 esite on painossa. Seuraava suuri etappi häämöttää muutaman viikon päässä: ohjelmamme julkistetaan tiistaina 4.5. klo 12, ja silloin esitekin ilmestyy jakelutelineisiin.

Esimakua vuoden 2010 ohjelmasta on annettu jo viime joulukuusta lähtien. Ennakkokonserteissa esiintyvät Caetano Veloso (3.8.) ja Jevgeni Kissin (14.8.). Tanssin tilausteoksen tekee Carl Knif ja vaikkeivät liput vielä olekaan myynnissä, lisäinfoa Hologram Walls -teoksesta löytyy jo.

Tanssija-koreografi Carl Knif on myös yksi Juhlaviikkojen uuden Debytantti-sarjan taiteilijoista. Sarjassa jossa esitellään vuosittain joukko nuoria taiteilijoita festivaalin ohjelmistosta. Muita vuoden 2010 debytantteja ovat tanssija-ilma-akrobaatti Sanna Silvennoinen, kapellimestari Santtu-Matias Rouvali, laulaja-lauluntekijä Sansa ja esitystaiteilija Sini Haapalinna.

Mitä he tekevät ja missä? Siitäkin kerromme 4.5. Muuta lisäinfoa Juhlaviikkojen ja yhteistyökumppani Elisan yhteisestä sarjasta saa tästä.

Vietin pari viikkoa sitten lauantain alkuiltaa minulle vieraan ihmisen kotona pianistia ja pianoa kuunnellen. Oli suorastaan riemukasta istua kevätaurinkoa tulvivassa olohuoneessa, jossa vanha piano toi konserttiin oman tunnelmansa.

Kyse oli Juhlaviikkojen ja Suomalaisen barokkiorkesterin uudesta Soitto kotiin -konserttisarjasta, ja sen eräänlaisesta "koekonsertista". Nettisivuillamme voi hakea mahdollisuutta konsertin isännöimiseen. Voin täysin suositella ideaa, elämys oli hieno ja katkaisi arkipäivän täysin. Toisiin tiloihin siirtyminen (vähintään fyysisesti ja sitä kautta ehkä myös henkisesti) kannattaa.

Olen myös havainnut Flow Festivalin toimistolla sellaista kuhinaa, että festarin ohjelmasta kerrotaan pikemminkin ennemmin kuin myöhemmin.

Elo-syyskuisen Helsingin kannalta elämme jännittäviä aikoja.

Maarit Kivistö, Juhlaviikkojen tiedottaja, joka on viime päivinä lumoutunut sinisestä taivaasta ja valkeista pilvistä.

Juhlaviikkojen työntekijä esittäytyy

2010-04-01T10:45:00.005+03:00

Larissa Lounassalo, kaupunkitapahtumien tuottaja

Kauanko olet työskennellyt Juhlaviikoilla?

Teen nyt toista festariani. 2009 oli huima kokemus ja odotan tämän vuoden festareiden olevan sitä myös. 2008 toimme yhtiökumppanini Meiju Niskalan kanssa Kokemuksellisen kaupungin konsultin kaupunkiteoksen Juhlaviikoille ja sitä kautta minut osattiin kutsua haastatteluun.

Mitä tehtäviisi kuuluu?

Ehdottomasti suurin puristus on yli 20 vuotta järjestetty Taiteiden yö. Työhön kuuluu itsenäisten tapahtumien koordinoiminen tiedotuksen kanssa ja Juhlaviikkojen omien tuotantojen tuottaminen ja järjestäminen. Tuottajan työ on suunnittelua, valmistelua ja suorittamista niin, että projektit toteutuisivat parhaalla mahdollisella tavalla.

Mikä on parasta työssäsi?

Mielenkiintoisten ihmisten tapaaminen. Innostava työ, jännitys ja onnistumisen tunteet saavat minut pitämään työstäni valtavasti. I love work!

Entä haastavinta?

Freelancer-tuottajan tulot eivät koskaan ole kauhean vakaat tai turvatut. Se, että osaa suhtautua muuttuviin tilanteisiin stressaamatta on välillä haastavaa.

Mikä on paras Juhlaviikko-kokemuksesi?

Tämä muisto saa hymyilemään: Plasticiens Volants -ilmapallojätit esiintyivät perjantaina Senaatintorilla ja Esplanadilla. Samana päivänä ranskalaisryhmän taiteilija kertoi minulle, että Sofiankadun puinen puhelinkoppi on vaarallinen ilmapalloja ajatellen ja sen katolta pitää välittömästi siirtää puinen terävä koriste alas. Sanoin suoraan, että kyse on suojellusta kohteesta, jota ei voi laittaa palasiksi, mutta lupasin suojata kepin pään jotenkin. Teknisen tuottajan auton takapenkiltä löytyi hänen 6-vuotiaan tyttärensä ajanviete eli kuplamuovi. Saa kelvata, ajattelin, ja lähdin puhelinkopille. Kopin vieressä rakennettiin Kaupungintalon sisäänkäyntiä ja pyysin erästä työmiehistä kiipeämään kopin katolle ja laittamaan muovin paikoilleen. "Milläs mä kiinnitän sen?" Mietin kaksi sekunttia ja annoin hiuksistani punaisen hiuspompulan. "Ei voisi olla parempi, kiitos avustanne!"

Miksi tämä oli niin hyvä kokemus? Ilmassa oli hyvä jännitys, oli mahtavaa tehdä töitä hyvässä porukassa, sää oli mitä mainioin, remonttimiehet avuliaita ja helsinkiläiset hymyilivät auringon kanssa kilpaa Senaatintorilla soundcheckin kajahdellessa taustalla. Mahtavaa!

Vuoden 2009 festarin Top 3?

Ei missään järjestyksessä:
Lou Reed & Lauri Anderson festarin päätöspäivänä
Semianyki
Ane Brun

Taide kuuluu...

säätäjälle. Itselleni Juhlaviikot on iloa ja liikutuksen hetkiä.

Brasilian legendasta

2010-03-22T15:28:00.028+02:00

Kuva: D.R.

Nyt niitä saa! Nimittäin lippuja Caetano Veloson konserttiin Kultsalle 3.8.

Tunsin etäisesti nimen, kun kuulin herra Veloson mahdollisesta esiintymisestä Juhlaviikoilla. Tulon varmistuessa etsin laulajasta lisää tietoa ja viimeistään tämä video valloitti minut puolelleen: Veloso soittamassa yhdessä maailman kauneimmista elokuvista, sen kauneimmassa kohtauksessa. Niin herkkää, niin herkkää...

Itseäni varttuneemmat muistavat luultavasti Veloson 60-luvun lopulla vaikuttaneesta Tropicália-liikkeestä. Avantgarde-runoutta, -musiikkia ja -teatteria yhdistänyt liike eli vain lyhyen ajan, mutta sen vaikutukset erityisesti populaarimusiikin saralla ovat kauaskantoiset.

Ryhmän kantavana voimana oli Veloson lisäksi toinen brassimusiikin suuri nimi, Gilberto Gil. Miehet vastustivat musiikissaan ja lausunnoissaan vuonna 1964 tapahtunutta sotilaallista vallankaappausta, jossa syrjäytettiin vasemmistopresidentti João Goulart. Poliittisten kannanottojensa vuoksi miehet karkotettiin maasta neljäksi vuodeksi 70-luvun alussa.

Veloso on yhä poliittisesti aktiivinen. Elokuvissa esiintymisen lisäksi hän on kirjoittanut muistelmateoksen ja toiminut levytuottajana. Tärkeimmäksi kohoaa silti musiikki. Kulttuuri-ikoni ei tyydy toistamaan menneiden vuosien suuria menestyksiä: Uusinta levyä on luonnehdittu indie-rockiksi. Mies on myös sovittanut ja levyttänyt uusiksi amerikkalaisia ikivihreitä.

Legenda voi siis yllättää. Konserttia odotellessa!

Liput Lippupisteestä.

Saara Oranen, Juhlaviikkojen tiedottaja, joka aikoo pian katsoa Puhu hänelle -elokuvan uudestaan.

Juhlaviikkojen työntekijä esittäytyy

2010-03-02T13:55:00.005+02:00

Sanni Pajula, esittävien taiteiden tuottaja.

Kauanko olet työskennellyt Juhlaviikoilla?
Vuodesta 2008 lähtien.

Mitä tehtäviisi kuuluu?
Hoidan erilaisia käytännönjärjestelyjä tanssi-, teatteri- ja sirkusesityksiin liittyen. Olen esimerkiksi yhteydessä kaikkiin tapahtuman mahdollistaviin tahoihin turvamiehistä esiintyjiin. Festariaikana muun muassa pyörin tapahtumapaikoilla varmistamassa kaiken sujuvuuden.

Mikä on parasta työssäsi?
Taiteen parissa työskentely, ja erityisesti se että on mukana tuottamassa elämyksiä ihmisille.

Entä haastavinta?
Kommunikaatio, varsinkin silloin kun kumpikaan osapuoli ei puhu äidinkieltään: sekaannusten riski kasvaa, varsinkin kun eri maissa on totuttu erilaisiin toimintatapoihin. Myös festariaikana työtahti on aika hurja..

Mikä on paras Juhlaviikko-kokemuksesi?
Pina Bauschin “Nefes” vuonna 2005 oli kertakaikkisen tajunnanräjäyttävä kokemus.

Mitkä olivat vuoden 2009 tapahtumista TOP3?
1. Kenneth Kvarnström "Destruction Song"
2. Teatr Licedein “Semianyki”
3. Circo Aereon “Herra Bartokin Sirkus”

Olen taiteen kuluttajana ehdottomasti fiilistelijä. Parhaat elämykset tulevat siitä, kun kokemus koskettaa jotain osaa itsessä ja tempaa mukaansa – joskus jopa päiviksi.

Juhlaviikkojen 2010 ohjelmisto julkistetaan 4.5.2010.

Taiteen osa

2010-02-02T11:37:00.004+02:00

Itkettää ja naurattaa, usein samaan aikaan. Kari Hotakaisen Ihmisen osa on juuri niin tyly ja traaginen kuin elämä pahimmillaan – tai parhaimmillaan – on. Toivo ei silti ole vieras käsite teoksessa.

Tarinassa eläkeläisrouva Salme Sinikka Malmikunnas myy elämänsä kirjailijalle 7 000 eurosta. Raha tulee tarpeeseen, vaikka Salme onkin sitä mieltä, että kirjailijat valehtelevat ja vääristelevät totuutta: paras teos kautta aikojen on Tiedon portaat, koska sen sanomaan voi luottaa.

Ihmisen osa toimii järkyttävänä kuvauksena nykymaailman arvoista ja markkinatalouden voimasta. Se herättää myös mielenkiintoisia kysymyksiä taiteilijan suhteesta kohteeseensa. Missä määrin taiteilijalla on oikeus elämiin, joista ammentaa inspiraationsa? Saako kirjailija kirjoittaa tunnistettavasti esimerkiksi julkisessa ammatissa toimivista ihmisistä? Missä kulkee todellisen ja kuvitellun raja – vai voidaanko tällaista rajaa edes vetää?

Teoksessa kuvitteellinen kirjailija esittää asiaan oman kantansa: on olemassa yksittäisen ihmisen näkökulma, mutta myös tuhansia muita. Saman tapahtuman voi värittää useilla eri väreillä. Taiteilija sekoittaa palettia ja luo kaikista eri näkökulmista version, joka on vain hänen omansa. Ja täysin fiktiivinen.

Hieman eri vinkkelistä asiaa pohti viime viikon DocPointissa vieraillut ranskalainen dokumenttiohjaaja Nicolas Philibert. Helsingin Sanomien haastattelussa hän sanoi aina miettivänsä sitä, mitä jättää taakseen. Kuvaukset päättyvät, mutta todelliset ihmiset jäävät. Vastapuolta täytyy kunnioittaa ja ymmärtää – niin arkielämässä kuin taiteessa.

Tämän Philibert elokuvissaan tekeekin, harvinaisen koskettavalla tavalla. Myös silloin, kun kohteena on ihmisistä ehkä haavoittuvin ryhmä, lapset. Ohjaajan liikuttava Nytpä tahdon olla mä toimii täydellisenä vastalääkkeenä Ihmisen osan tylylle maailmalle. Sekä Philibertin että Hotakaisen töissä soi kuitenkin sama, humaani perusvire. Molemmat ovat myös loistavaa taidetta.

Saara Oranen, Juhlaviikkojen tiedottaja, joka pohtii kovasti omaa osaansa.

Parantavasta voimasta

2010-01-18T13:09:00.006+02:00

The Music Instinct -sivustolla taustoitetaan dokumenttielokuvaa, joka tutkii musiikin vaikutusta ihmisen fysiologiaan ja aivojen toimintaan. Sivustolla mm. 26 videota, joissa tarkastellaan mm. musiikin ja lääketieteen suhdetta.

Juhlaviikot lähetti vuonna 2009 jouluisen laululahjan helsinkiläisiin palvelukeskuksiin, vanhainkoteihin ja HYKSin psykiatriakeskukseen. Lahjan vei perille Eteläsuomalaisen Osakunnan Laulajien kvartetti.

Enpä osannut lahjaa ideoidessa arvata, että pääsen vastaavanlaista tapahtumaa itse todistamaan. Kauan odottamani kesäloma muuttui nimittäin sairaslomaksi kun nilkka napsahti poikki. Apua sain Töölön sairaalassa, jossa jonakin joulunaluspäivänä alkoivat yllättäen kaikua jonkin tuntemattomaksi jääneen kuoron laulamat joululaulut.

Olimme huonetoverieni kanssa kaikki siinä vaiheessa lähes liikuntakyvyttömiä, eli saimme kuoron terveiset ainoastaan korviimme. Koko vaaleanpunaisiin trikoisiin pukeutunut potilasjoukkomme hiljeni alkuhämmennyksen jälkeen, ja tervehdys tuntui ilahduttavan erityisesti huoneen senioreita. Myös henkilökunnan askeleet tuntuivat vähintäänkin hetkeksi keventyneen.

Omat askeleni eivät kotiuttamisen hetkellä olleet kovin vakaat mutta niitä siivitti huonekaverin esittämä lähtölaulu - tyttö paljasti lahjansa viime hetkillä ja loi huoneeseen taianomaisen hetken, jonka ansiosta viimeiset muistikuvani sairaalasta eivät suinkaan ole se kuuluisa sairaalan haju vaan liikuttuneen hyvä mieli. Näin sen pitäisi kaikilla mennä.

Musiikki oli sekä sairaalapäivien että kotona jumissa vietetyn ajan pelastus. Taide tekee hyvää ja se todellakin nopeuttaa paranemista. Kun mieli voi hyvin, tulee ruumis perässä.

Maarit Kivistö, Juhlaviikkojen tiedottaja, joka sai rautaisen nilkan lisäksi kolme uutta ystävää.